19.9.05

prekariaatti

Alkuvuonna kukaan ei säästynyt puheeltani prekariaatista. Hoin sitä joka välissä ja kaikille. Ja tänään Hesarissa väitettiin, ettei prekariaatti enää toimi, että se on menettänyt mahdollisuutensa, joka sillä ehkä joskus oli. Hämmästyin.

Teatterintutkijan kanssa keskustelu prekariaatista tyssää aina siihen, että se pitäisi määritellä. Minä selitän, että se on laaja ilmiö, eikä riitä, että puhutaan vain osa- ja määräaikaista työtä tekevistä ihmisistä. Kyllähän prekariaattia ovat myös ne, jotka jatkuvasti elävät työsuhteensa määrä- tai osa-aikaistamisen pelossa, pätkätyöläisten työkaverit, puolisot, lapset ja niin edelleen. Sitten Teatterintutkija kysyy, mitkä ryhmät sitten eivät kuulu prekariaattiin. En osaa vastata. Mutta ehkä pointti ei olekaan siinä, ketkä voidaan lokeroida prekariaattiin ja ketkä eivät. Sellaisessa lähestymistavassa on jopa sellainen vaara, että aletaan jakaa ihmisiä eri kasteihin - prekariaattiin ja muihin. On kysymys yhteiskunnan prekaarisuudesta, epävarmuudesta. Ihmiseltä voidaan vaatia ties mitä, vaikka työnantajalla ei ole aikomustakaan tarjota vakituista, kokopäiväistä työtä. Sellaista työtä, jolla eläisi, ottaisi asuntolainan, perustaisi perheen. Kaikki eivät tietty sellaista työtä haluakaan. En minä esimerkiksi, ainakaan nyt, kun ei ole mitään tarvetta vakiintua.

Kuten Hesarikin toteaa, prekariaatista kannetaan huolta puoluekentän koko kirjossa. Miksei kukaan sittenkään tee mitään? Mikseivät edes selkeimmät tapaukset - osa- ja määräaikaiset - järjestäydy? Miksei hallitus ole puuttunut tilanteeseen voimakkaasti? Herkästi keskusteluun nostetaan esimerkkejä ihmisistä, joille "joustavat ratkaisut" ovat unelmien täyttymys. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri kirjoitti keväällä Hesarin aitiopaikalle, että osa-aikatyö on elämänlaatua valtavasti kohottava harppaus moniongelmaisille pitkäaikaistyöttömille, jotka ovat jo siinä jamassa, että heiltä ei kokopäivätyö onnistuisikaan. Nämä esimerkit näyttävät havainnollisesti, mikä Suomen ongelma on. Täällä ei voi saada aikaan konfliktia, koska keskustelu tyrähdytetään alkuunsa.

Tietenkään prekaarisuuteen ei puututa tosissaan. Se on niin laaja ilmiö. Ministeriöissäkin paahtaa koko ajan niiden toiminnalle elintärkeitä "harjoittelijoita", korkeakoulusta valmistuneita huippuammattilaisia, palkalla, joka ei ole paljon työttömyyskorvauksen perusosaa kummempi. Kaikenlaisissa silpputyösuhteissa oleville ei tarvitse antaa vuosilomia, joten he tekevät töitä ympäri vuoden. Koska voiton tekeminen ja tehokkuus ovat tämän päivän mantra, epäilen, ettei prekaarisuudesta edes tosissaan pyritä eroon.

Kyllä, ihmisten pitäisi tehdä vähemmän töitä. Kyllä, on kivaa, että ainoan elämänsä aikana saa kokeilla montaa eri työpaikkaa ja ammattia. Ei, lainanottoa vaativat isot hankinnat eivät tee ihmistä onnelliseksi. Mutta pidemmän päälle epävarmuus rasiittaa. Vaikka tahtoisikin vakiintua, ei voi. Harrastuksiin ei voi panostaa, kun ei tiedä, missä on kahden kuukauden kuluttua. Itsekin ajattelen, että vaikka tämä tynkätyö sopii kuvioihini tällä hetkellä ihateellisesti, tämä on vain väliaikainen ratkaisu. Joskus täytyy tulla jotain, millä oikeasti elän ja mihin voin panostaa. Tällä alalla se taitaa olla haave vain. Perustulo olisi ratkaisu. Jos jokainen saisi ainakin sellaisen summan, jolla jotenkin pärjää, ei koskaan tarvitsisi pelätä, saako ensi kuussa ostettua ruokaa. Silloin voisi toteuttaa itseään, kokeilla erilaisia töitä ja toisaalta perustaa perheen tai toteuttaa muuta isompaa pitkällä tähtäimellä.

Prekaarisuudessa ei ole kysymys niinkään siitä, miten asiat ovat. Kysymys on pelosta. "Kaikki pelkäävät. Kukaan ei tee mitään. Täytyy uskaltaa." Oikeassa olet, Raskolnikov. Mutta kukaan ei ole sanonut, että tekijän täytyy olla yksi, organisoitunut järjestö, jolla on selkeä johtaja.

15.9.05

autoraivoa, taas

Epätoivoni syveni tänään, kun Aamulehti kirjoitti autoilun lisääntyvän niin, ettei loppua näy. Kainalojutussa esiteltiin maaseudulla asuva kahden auton perhe. Tapaus oli tyypillinen: ensin oli ollut yksi auto, mutta sitten vaimolle oli päätetty hankkia oma kauppakassi. Syy oli jotain niinkin typerää, että mies oli kyllästynyt siihen, että vaimolta tuli usein tekstiviestejä, joissa pyydettiin tuomaan matkalla jotain kaupasta. Nyt sitten mies ajaa suoraan töistä kotiin ja nainen tekee erillisiä kauppareissuja.

Miehet ovat mestareita perustelemaan itselleen, että tarvitsevat autoa ehdottomasti ja välttämättä. Naiset tuntevat syyllisyyttä useammin, se on todettu tutkimuksissakin. Puolueettomasti katsottuna juuri naisten arki sisältää sellaisia tehtäviä, joilla yksityisautoilun voisi perustella: valtavien kauppakassien roudaamista, lasten kuskaamista päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin, lääkärireissuja ja niin edelleen. Käytännössä kuvio menee kuitenkin niin, että farmari-Volvo on perheen isällä, joka ajaa sillä yksin sellaisia matkoja, jotka voisi helposti kulkea julkisilla. Ja ottaa pultit, kun joku toivoo autoa käytettävän joskus jonkun muun perheenjäsenen ehdoilla. Onko sen jauhopussin hakeminen muka oikeasti liian suuri panos perhe-elämään?

Jos perheeseen kerran on hankittava auto, yhden pitäisi riittää vallan mainiosti. Jos kerran leikitään yhteistaloutta, pitäisi löytyä sen verran koordinaatiokykyä, että saa sovittua sen käytöstä järkevästi. Lopullinen tavoite on tietenkin, ettei perheessä olisi yhtään yksityisautoa, vaan palvelut toimisivat niin, ettei sellaista tarvittaisi. Miehet voisivat alkaa vertailla vaikka ekologista jalanjälkeään.

13.9.05

autoton arki

Olen epätoivoinen. Yksityisautot lisääntyvät, vaikka mitä tekisi. Niiden haitat tiedetään, ja lista ei ole mitätön. Autoilu saastuttaa, aiheuttaa meteliä ja onnettomuuksia ja vaarantaa ihmisten ja eläinten terveyden. Autotiet ja parkkipaikat vievät elintilaa ihmisiltä ja ennenkaikkea muulta luonnolta.

Näyttää siltä, että kohta ei edes kaupungissa pärjää ilman autoa. Ei sikäli, etten olisi huolissani myös syrjäseuduista. Kaikki eivät sielläkään voi ajaa autoa, mutta kauppaan pitäisi silti päästä. Eikä autoilusta seuraavat ilmiöt tee hyvää maaseudullekaan. Tässäkin kaupungissa on päädytty nostamaan bussilippujen hintoja ja harventamaan vuoroja, koska bussien käyttö on lippujen hintojen korotusten ja harventuneiden vuorojen takia vähentynyt. Samaan aikaan kaavoitetaan asuinalueita, joille kulkeminen on bussilla mahdotonta, etenkin jos on lapsia. Automarketeissa on hyvät valikoimat, mutta niissä käyminen vaatii auton. Automarketista nimittäin ostetaan paljon kerralla, koska se on niin kaukana, ettei sinne voi tulla usein. Tavaroiden roudaamiseen tarvitaan auto.

Suurin ongelma ei kuitenkaan ole käytäntö. Käytäntöä voi aina muuttaa, esimerkiksi tukemalla joukkoliikennettä suuremmilla summilla, kaavoittamalla toisin ja mitä kaikkea. Ongelma on asenne. Auto edustaa ihmisille vapautta, kieltämättä myös vaurautta. Oma auto on muka niin kätevä ja niin edullinen. Mutta onko oikeasti? Ajaminen, etenkin pitkien matkojen, väsyttää. Autosta koituu maksuja koko sen elinkaaren ajan: bensa, vakuutukset, huollot ja niin edelleen. Joukkoliikenteessä sen sijaan on helppo keskittyä kaikkeen muuhun kuin itse matkaamiseen, eikä tarvitse pelätä, että kapine hajoaa keskellä tietä. Onko muutaman metrin omin avuin kulkeminen pysäkille ja siltä edelleen määränpäähän valtava haaste samalle lajille, joka on kiivennyt vuorille ja juossut maratoneja? Onko raitis ilma turmioksi äijille? Ai niin, heidän ansiostaan sitä ei kohta enää ole.

Koko maailmasta ei saa tulla Almatya. (Se on kyllä kaunis paikka, mutta keskustassa ei voi olla ulkona, koska siellä on liikaa yksityisautoja, jotka kuluttavat bensaa kuin viimeistä päivää. Eikä se tuolla tahdilla ole kovin kaukana)

2.9.05

aluekuntia, ilmastopolitiikkaa ja tarroja

Kuopiossa ei olekaan niin kamalaa kuin muistin, mutta voisi olla kivempaakin. Rotvallit ovat jumalattoman korkeita. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, kun torjun tiukalla äänensävyllä ystävällisten savolaisten avuntarjoukset, joita satelee koko ajan kaupungilla.

Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin globalisaatiosta ja paikallisuudesta. Puhuimme myös ehdotetusta aluekuntamallista, joka tarkoittaisi, että Suomessa olisi kaksikymmentä aluekuntaa, jotka päättäisivät demokraattisesti valituin elimin esimerkiksi palveluista. Tämä ei poistaisi kuntia, vaan täydentäisi nykyistä mallia. Se olisi ehdottomasti parempi kuin nykyiset maakuntavaltuustot, koska niiden edustajia ei valita suoralla vaalilla, vaan kähmimällä hämärästi. Aluekunnissa vaalit olisivat suorat, ainakin jos vihreät saisivat päättää.

On mielenkiintoista, kuinka näennäisesti korkeintaan valtiollinen aluekuntamalli auttaa ymmärtämään globaalin päätöksenteon kysymyksiä. On määriteltävä, mitkä tehtävät kuuluvat pienelle yksikölle, esimerkiksi kunnalle tai valtiolle, mitkä isommalle, esimerkiksi aluekunnalle tai Euroopan unionille. Ja miten varmistetaan, että kaikki päätöksenteko on aidosti demokraattista niin, että kansalaisia kuullaan oikeasti? Nämä ovat isoja kysymyksiä, puhuttiin mistä vaan päätöksenteosta.

Kunnilla ei tällä hetkellä ole kovin suurta päätösvaltaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissaan, koska niiden rahat eivät tahdo riittää edes lakisääteisten velvollisuuksien kohtuulliseen täyttämiseen. Suuremmissa yksiköissä palvelut voisi ostaa yhdessä, mikä olisi erittäin järkevää esimerkiksi erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä seudullinen yhteistyö on vapaaehtoista eli käytännössä tehotonta. Jos olisi isompi yksikkö, yhden kunnan talous ei menisi kuralle, jos vaikka yhden pariskunnan molemmat puolisot joutuvat perhelomalla kolariin ja heistä tulee vammaispalvelun asiakkaita. Hyvä kysymys toki on, miten peräkylän mummon kauppamatka pidettäisiin edelleen kohtuullisena.

Sitten on ilmastonmuutos (sivumennen sanoen: me emme kuulemma olekaan mikään maailmanlopun puolue, mikä on huojentavaa). Yksittäinen valtio voi tietenkin tehdä jotain, muttei millään estää ilmastokatastrofia. Ilmastosta on siis päätettävä ylikansallisella, globaalilla tasolla. Koska maapallo on yhteinen, on ajateltava yli oman maan keinotekoisten rajojen.

Minun visioni on, että kansalaisliikkeiden osuus paikallisessa vaikuttamisessa korostuisi. Tällä hetkellä kansalaisista itsestään lähteviä juttuja on aika vähän. Vaikka kansalaisjärjestöjä on, ne ovat aika perinteisiä ja hiljaisia. Tarvitaan suoraa toimintaa, suoria sanoja. Ennen kaikkea tarvitaan kannustava ilmapiiri, että ihmiset uskaltaisivat tulla esiin mielipiteineen. Esimerkiksi tarrojen liimauskampanja, josta jengi sai valtavia sakkoja, oli kansalaisten yritys vallata yhteistä tilaa takaisin markkinavoimilta, mutta se tukehdutettiin näyttävästi. Kansalaisliikkeet voivat olla globaalejakin, mutta niiden voima on nimenomaan asioiden tekemisestä paikallisella tasolla. Niissä toimiakseen ei tarvitse olla poliitikko tai asiantuntija, riittää, kun välittää. Siksi niitä kannattaisi kuunnella tosissaan.