Pirkanmaan vihreillä piiripäivillä tuntui välillä kuin olisi ollut uskonnollisissa opetuksissa. Ihmiset kertoivat ilmastosynneistään ja Kansanedustajani jakeli synninpäästöjä. Matkalla takaisin Tampereelle kauhisteltiin, yksi autonsa, toinen kynttilöidensä takia. Minun listani oli pitkä: 60 neliötä, vaikka asun yksin, huoneistokohtainen sauna, kotiovessa sähkölukko, tietokoneaddiktio... Olenko nyt ollenkaan kunnon vihreä?
Käsittääkseni en ole liittyessäni Vihreään liittoon liittynyt uskonnolliseen yhteisöön, jonka jäsenyys edellyttää tietynlaisia elämäntapoja. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, vihreissä on myös niitä, jotka syövät lihaa, käyttävät yksityisautoa tai jopa omistavat turkiksia. Eivätkä he ole yhtään huonompia vihreitä kuin kukaan muukaan, koska ei vihreitä voi asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Aate on yhteinen, elämäntapansa saa kukin valita itse. Se on keskeinen vihreä arvo.
Miksei kukaan kysy kokoomuslaiselta, miksi hän lajittelee jätteensä? Miksei kukaan moiti demaria, jos hän jää kotiäidiksi? Tai miksi rkp:läistä ei leimata huonoksi, jos hän ei vaadi kaupassa ruotsinkielistä palvelua? Koska heidän ei katsota olevansa aatteensa mannekiineja muualla kuin töissä, politiikan kentällä. Sen sijaan vihreitä pidetään yleisesti - myös omissa piireissä - epäonnistuneina, jos he eivät omalla esimerkillään lujita kanssaihmisten uskoa vihreisiin arvoihin. Onko meidän ajamamme maailma niin ihmeellinen, ettei sitä voi uskoa todeksi, ellemme me itse jatkuvasti vakuuttele elävämme siinä?
En väitä, etten itse haluaisi noudattaa tietynlaista elämäntapaa. Se muodostuu aika pitkälti vihreiden hyväksymien arvojen mukaisesti: pyrin välttämään turhaa kuluttamista ja kunnioittamaan kaikkea elämää maapallolla (miksei avaruudessakin, koska sielläkin sitä varmasti on). Etenkin vammaispolitiikassa tämä on tärkeää, koska muuten sanoma ei mene perille.
Mutta jos minun poliittista pätevyyttäni tai mielipidettäni arvioidaan minun elämäntapani perusteella, ollaan hakoteillä. Näin tapahtuu aina välillä, kun vihreitä moititaan tekopyhyydestä. Esimerkiksi jos minä sanoisin, että en kannata oman saunan rakentamista kaikkiin Tampereen kerrostaloihin, joku voisi kirjoittaa, että no mutta sillähän on itselläänkin oma sauna, joten sen puheet voi jättää omaan arvoonsa. Mistä kukaan tietää tilanteeni taustaa? Tai mitä se kellekään kuuluu, jos en itse koe relevanttina tuoda sitä esiin? Minun henkilökohtaiset valintani kuuluvat ihan muualle kuin neuvottelupöytään. Eivätkä ne ainakaan tee minusta huonoa vihreää.
25.8.05
ettei valtiolla olisi uskoa
Luen tenttiin. Kirja on Hugh McLeodin Secularisation of the Western Europe 1848-1914. Olen puolessa välissä, mutta teksti vaikuttaa tähän asti äärimmäisen mielenkiintoiselta. McLeod käsittelee Englannin, Saksan ja Ranskan maallistumista monelta kannalta: poliittiselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta. Se on virkistävää, sillä yleensä maallistumisesta puhutaan hirvittävän yksipuolisesti.
Erityisesti minua kiinnostaa poliittinen näkökulma, joka ei yksinäänkään ole yksiulotteinen kysymys. Millaisia lakeja, asetuksia ja toimenpideohjeita pitää kehittää, että yhteiskunta maallistuu? Ja millaiset tulokset tulkitaan maallistumiseksi?
Ranskan politiikka on tunnetusti jo kauan (McLeodin mukaan juuri vuodesta 1848) pyrkinyt pitämään valtion tiukasti erossa uskonnosta. Siellä on katsottu, että uskonto on jokaisen yksityisasia, joka kuuluu selkeästi ihmisten vapaa-aikaan ja kotiin. Vielä pidemmälle on menty kommunistisissa maissa, missä uskovia ihmisiä on pidetty enemmän tai vähemmän huonoina kansalaisina, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten on maita, joissa uskonnolla on näkyvä ja tunnustettu rooli politiikassakin. Esimerkiksi Tuplavee uhoaa olevansa ristiretkellä.
Vaikka päätöslauselmat olisivat kuinka maallisuuteen pakottavia, ihmiset harjoittavat uskontoaan, se tiedetään ihan varmasti. Joskus se jopa vahvistaa uskonnollisia ryhmiä, jotka kokevat valtaa pitävät niinä esteinä, jotka voittamalla kirkkaus koittaa. Koska uskonnolliset yhteisöt toimivat valtiossa, politiikan on otettava niihin kantaa, yritti olla kuinka maallinen tahansa. Jos vaikka mormonit haluavat rakentaa temppelin Espooseen, Espoon kaupungin on otettava kantaa hankkeeseen. Mormonien perustelut temppelinsa rakentamiselle ovat vahvasti uskonnolliset: heille on tärkeää, että voi käydä mahdollisimman pyhässä paikassa mahdollisimman lähellä. Espoon kaupunki vähän empii, pelkää ehkä alueelleen vyöryviä pyhiinvaeltajamormoneja ja ympäröivien tonttien arvon kehitystä. Myös lähiseudun asukkaat ottavat kantaa, kuka mitenkin. Mormonit saavat temppelinsä, ja sen avajaisia vietetään 2006 kesällä (silloin siellä on myös avoimien ovien päivä ei-jäsenille, jonne pääsyä minä odotan suurella hartaudella). Käydyssä keskustelussa on epäilemättä tullut esille selkeästi uskonnollisia argumentteja. Jos ei muuta, uskontoa on dissattu. Sekin on uskonnollinen kannanotto.
Täysin maallista politiikkaa ei ole, ellei uskonto katoa maailmasta tyystin. Tuskin katoaa. Jos minulta kysytään, Dalai Laman ajama yleismaailmallinen myötätunto ei ole yhtään huono poliittinen tavoite ja keino. Valitettavasti uskonnolliset argumentit sisältävät liian usein hyvän tahdon lisäksi sellaisia arvotuksia, joista en pidä ollenkaan. Esimerkiksi Irlannin aborttikielto tökkii aika pahasti. Periaatteessa en ole uskonnollisia argumentteja vastaan, mutta kun ne eivät pysy normaaleissa mittasuhteissa, koska niiden auktoriteetiksi ei ilmoiteta puhujaa itseään vaan jumala, joka on kaikkitietävä. Ja kuka voisi vastustaa omaa luojaansa? Ja yhtäältä en ole varma, onko puhtaasti maallinen keskustelu kaikissa tilanteissa oikeasti maallista. Eikö olisi ihan hyvä, että esimerkiksi aborttikysymyksessä esittäisi kaikki omat perustelunsa, vaikka osa niistä liittyisi uskonnostakin kumpuaviin käsityksiin?
Erityisesti minua kiinnostaa poliittinen näkökulma, joka ei yksinäänkään ole yksiulotteinen kysymys. Millaisia lakeja, asetuksia ja toimenpideohjeita pitää kehittää, että yhteiskunta maallistuu? Ja millaiset tulokset tulkitaan maallistumiseksi?
Ranskan politiikka on tunnetusti jo kauan (McLeodin mukaan juuri vuodesta 1848) pyrkinyt pitämään valtion tiukasti erossa uskonnosta. Siellä on katsottu, että uskonto on jokaisen yksityisasia, joka kuuluu selkeästi ihmisten vapaa-aikaan ja kotiin. Vielä pidemmälle on menty kommunistisissa maissa, missä uskovia ihmisiä on pidetty enemmän tai vähemmän huonoina kansalaisina, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten on maita, joissa uskonnolla on näkyvä ja tunnustettu rooli politiikassakin. Esimerkiksi Tuplavee uhoaa olevansa ristiretkellä.
Vaikka päätöslauselmat olisivat kuinka maallisuuteen pakottavia, ihmiset harjoittavat uskontoaan, se tiedetään ihan varmasti. Joskus se jopa vahvistaa uskonnollisia ryhmiä, jotka kokevat valtaa pitävät niinä esteinä, jotka voittamalla kirkkaus koittaa. Koska uskonnolliset yhteisöt toimivat valtiossa, politiikan on otettava niihin kantaa, yritti olla kuinka maallinen tahansa. Jos vaikka mormonit haluavat rakentaa temppelin Espooseen, Espoon kaupungin on otettava kantaa hankkeeseen. Mormonien perustelut temppelinsa rakentamiselle ovat vahvasti uskonnolliset: heille on tärkeää, että voi käydä mahdollisimman pyhässä paikassa mahdollisimman lähellä. Espoon kaupunki vähän empii, pelkää ehkä alueelleen vyöryviä pyhiinvaeltajamormoneja ja ympäröivien tonttien arvon kehitystä. Myös lähiseudun asukkaat ottavat kantaa, kuka mitenkin. Mormonit saavat temppelinsä, ja sen avajaisia vietetään 2006 kesällä (silloin siellä on myös avoimien ovien päivä ei-jäsenille, jonne pääsyä minä odotan suurella hartaudella). Käydyssä keskustelussa on epäilemättä tullut esille selkeästi uskonnollisia argumentteja. Jos ei muuta, uskontoa on dissattu. Sekin on uskonnollinen kannanotto.
Täysin maallista politiikkaa ei ole, ellei uskonto katoa maailmasta tyystin. Tuskin katoaa. Jos minulta kysytään, Dalai Laman ajama yleismaailmallinen myötätunto ei ole yhtään huono poliittinen tavoite ja keino. Valitettavasti uskonnolliset argumentit sisältävät liian usein hyvän tahdon lisäksi sellaisia arvotuksia, joista en pidä ollenkaan. Esimerkiksi Irlannin aborttikielto tökkii aika pahasti. Periaatteessa en ole uskonnollisia argumentteja vastaan, mutta kun ne eivät pysy normaaleissa mittasuhteissa, koska niiden auktoriteetiksi ei ilmoiteta puhujaa itseään vaan jumala, joka on kaikkitietävä. Ja kuka voisi vastustaa omaa luojaansa? Ja yhtäältä en ole varma, onko puhtaasti maallinen keskustelu kaikissa tilanteissa oikeasti maallista. Eikö olisi ihan hyvä, että esimerkiksi aborttikysymyksessä esittäisi kaikki omat perustelunsa, vaikka osa niistä liittyisi uskonnostakin kumpuaviin käsityksiin?
23.8.05
maailmantuska
Jee, olen saanut ekan oikean kommentin blogiini! Tätä lukee edelleen korkeintaan viisi ihmistä ja hyvä niin.
Maailmantuska on kohta lukioaikaisissa mitoissaan, ellei ylikin. Lukiolaisminäni ei tivannut itseltään, miten oli onnistunut maailmanparannuksessaan, koska sillä ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta. Nykyinen minäni taas on kuvitellut viimeiset kuusi vuotta tekevänsä jotain, mutta tulokset ovat heikkoja, jopa olemattomia. Vaikka olisin voinut tehdä jo paljon enemmän.
Kaikkein kauheinta tässä kriisissä on, että kysymys ei ehkä olekaan siitä, että yhteiskunta on paska, vaan minusta. Minä en ole tarpeeksi ahkera, fiksu ja taitava. Eikä toivoa paremmasta juuri ole. Minun älykkyyteni ei ehkä riitäkään mihinkään merkittävään. Turha sanoa, että kannattaa yrittää ja tehdä ainakin vähän. Minulle ei nimittäin riitä vähän. Yritän hokea itselleni, että kyllä tällaistenkin urpojen mielipiteitä tarvitaan, mutta se on vain itsepetosta. Oikeasti maailmassa riittää ihmisiä, joiden toiminnasta on oikeasti jotain hyötyä.
Minä en ole edes kovin rohkea. En uskalla avata suutani paikoissa, joissa ehdottomasti pitäisi. Kun tarvittaisiin faktatietoa, minulla ei ole sitä. En osaa tehdä teräviä päätelmiä. En ole taitava käytännön asioissa. En ole karismaattinen. Hädässä olevan ihmisen kohtaaminen tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä, koska en tajua ihmisiä ollenkaan. Olen menettänyt intoni kirjoittamiseen liian kauan sitten, eikä se ole osoittanut merkkejä paluusta, joten tekstini ovat huonoja. En ole luova, että voisin parantaa maailmaa taiteen kautta. Yksinkertaisesti minulla ei ole mitään valmiuksia maailman parantamiseen. Miten ihmeessä tajuan sen vasta nyt?
Mutta jos minä en tee tätä, mitä teen?
Maailmantuska on kohta lukioaikaisissa mitoissaan, ellei ylikin. Lukiolaisminäni ei tivannut itseltään, miten oli onnistunut maailmanparannuksessaan, koska sillä ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta. Nykyinen minäni taas on kuvitellut viimeiset kuusi vuotta tekevänsä jotain, mutta tulokset ovat heikkoja, jopa olemattomia. Vaikka olisin voinut tehdä jo paljon enemmän.
Kaikkein kauheinta tässä kriisissä on, että kysymys ei ehkä olekaan siitä, että yhteiskunta on paska, vaan minusta. Minä en ole tarpeeksi ahkera, fiksu ja taitava. Eikä toivoa paremmasta juuri ole. Minun älykkyyteni ei ehkä riitäkään mihinkään merkittävään. Turha sanoa, että kannattaa yrittää ja tehdä ainakin vähän. Minulle ei nimittäin riitä vähän. Yritän hokea itselleni, että kyllä tällaistenkin urpojen mielipiteitä tarvitaan, mutta se on vain itsepetosta. Oikeasti maailmassa riittää ihmisiä, joiden toiminnasta on oikeasti jotain hyötyä.
Minä en ole edes kovin rohkea. En uskalla avata suutani paikoissa, joissa ehdottomasti pitäisi. Kun tarvittaisiin faktatietoa, minulla ei ole sitä. En osaa tehdä teräviä päätelmiä. En ole taitava käytännön asioissa. En ole karismaattinen. Hädässä olevan ihmisen kohtaaminen tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä, koska en tajua ihmisiä ollenkaan. Olen menettänyt intoni kirjoittamiseen liian kauan sitten, eikä se ole osoittanut merkkejä paluusta, joten tekstini ovat huonoja. En ole luova, että voisin parantaa maailmaa taiteen kautta. Yksinkertaisesti minulla ei ole mitään valmiuksia maailman parantamiseen. Miten ihmeessä tajuan sen vasta nyt?
Mutta jos minä en tee tätä, mitä teen?
parempi maailma vai nätimmät paperit?
Kun en päässyt yliopistoon, tarvitsin tekemistä. Samaan aikaan olin menettämässä mielenterveyteni repivän maailmantuskan takia. Osittain näistä syistä, mutta enimmäkseen sattumalta, ajauduin yhdistyksiin. Ensin Kynnykseen, sitten vihreisiin. Ajatus siitä, että voisin tehdä jotain maailman parantamiseksi ja toisten auttamiseksi tuntui hienolta. Yhdistyksissä pörräsi hyviä tyyppejä. Rehellisesti sanoen en tiedä, mikä minut on lopulta pitänyt mukana tässä touhussa - ehkä vaan olen liian laiska, että viitsisin ottaa uutta suuntaa.
Vaikka motiivini ovat hämärät, olen varma, etten ainakaan janonnut yhdistysbyrokratiaa. Maailma ei sanottavasti parane jäsenrekisterejä setvimällä ja ilmoittamalla muuttuneista nimenkirjoittajista Patentti- ja rekisterihallitukselle. Jos kaikki RAY:n hakemusten ja raporttien tekemiseen kuluva aika käytettäisiin vammaisten oikeuksien ajamiseen, henkilökohtainen avustaja olisi ollut subjektiivinen oikeus jo kymmenen vuotta. En ihmettele, että monet kyllästyvät järjestötoimintaan.
Maailmanparantamisyhdistysten, jollaisissa minäkin pörrään, ideana on olla ääni ruohonjuuritasolta, asiantuntija, lobbaaja. Yhdistyksen äänellä saa tarkemmat korvat kuuntelemaan kuin yksin. Saa myös tavata samanhenkisiä ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia. Mutta kun aatteellisen yhdistyksen hallituksessa pohditaan kymmenen tuntia, millaisiin sektoreihin budjetti jaetaan ja monessako erässä työntekijän palkka kannattaa maksaa, voimat loppuvat niin, että keinoja maailman pelastamiseen ei jaksa miettiä ollenkaan. Minulla ei esimerkiksi tällä hetkellä ole yhtään selkeää visiota siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä vaikka Tampereen esteettömyyden eteen. Puhumattakaan, että ehtisi toteuttaa niitä.
Jäljelle jää vain huono omatunto, kun on hoitanut huonosti sekä yhdistysbyrokratian että maailmanparantamisen, kun on yrittänyt tasapainoilla niiden välillä.
Vaikka motiivini ovat hämärät, olen varma, etten ainakaan janonnut yhdistysbyrokratiaa. Maailma ei sanottavasti parane jäsenrekisterejä setvimällä ja ilmoittamalla muuttuneista nimenkirjoittajista Patentti- ja rekisterihallitukselle. Jos kaikki RAY:n hakemusten ja raporttien tekemiseen kuluva aika käytettäisiin vammaisten oikeuksien ajamiseen, henkilökohtainen avustaja olisi ollut subjektiivinen oikeus jo kymmenen vuotta. En ihmettele, että monet kyllästyvät järjestötoimintaan.
Maailmanparantamisyhdistysten, jollaisissa minäkin pörrään, ideana on olla ääni ruohonjuuritasolta, asiantuntija, lobbaaja. Yhdistyksen äänellä saa tarkemmat korvat kuuntelemaan kuin yksin. Saa myös tavata samanhenkisiä ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia. Mutta kun aatteellisen yhdistyksen hallituksessa pohditaan kymmenen tuntia, millaisiin sektoreihin budjetti jaetaan ja monessako erässä työntekijän palkka kannattaa maksaa, voimat loppuvat niin, että keinoja maailman pelastamiseen ei jaksa miettiä ollenkaan. Minulla ei esimerkiksi tällä hetkellä ole yhtään selkeää visiota siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä vaikka Tampereen esteettömyyden eteen. Puhumattakaan, että ehtisi toteuttaa niitä.
Jäljelle jää vain huono omatunto, kun on hoitanut huonosti sekä yhdistysbyrokratian että maailmanparantamisen, kun on yrittänyt tasapainoilla niiden välillä.
20.8.05
tuhlaaja-ala
Jos katsoo Tampereen kaupunginvaltuustossa istuvien ammatteja, huomaa, että eniten on sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä. Valtaosa vaalien aikaisista iskulauseista koskee palvelujen turvaamista. Lukemattomat sosiaali- ja talouspoliittiset tutkimukset osoittavat, että palvelujen tarjoaminen kannattaa. Vallassa ovat demarit, nuo hyvinvointivaltion isät ja äidit. Taloustilanne ei ole ollenkaan niin heikko kuin muutama vuosi sitten.
Samaan aikaan puhutaan sosiaali- ja terveyssektorin kalleudesta. Siltä vaaditaan tuottoja, kuten kaikilta muiltakin Tampere OY:n osastoilta. Sanotaan, että se on tehoton, koska tuloksia ei synny tappotahdilla. Sille myönnetään toistuvasti vähemmän rahaa kuin se tarvitsee, vaikka totuus on varsin hyvin tiedossa. Kaupunkilaisia syytetään päättäjien ja virkamiesten keskusteluissa siitä, että he vaativat palveluitaan vaikka oikeudessa asti. Kuntatalouden säästökuuri on jäänyt päälle, vaikka pahin oli ohi jo kauan sitten.
Puhtaasti periaatteellisella tasolla olisi mahdollista siirtää rahaa sektorilta toiselle, esimerkiksi kiinteistötoimelta sosiaali- ja terveystoimelle, mutta jos niin tehdään, siirto on yleensä kosmeettinen. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Aiheuttaako sosiaali- ja terveystoimen muihin verrattuna jättimäinen budjetti harhan, että nimenomaan siitä pitää leikata? Onko säästöjä hehkuttavilla poliitikoilla taikavoimia, joilla ne lumoavat kaikki muut? Eikö ihmisten hyvinvointi olekaan valtuutetuille oikeasti tärkeää?
Sosiaali- ja terveyslautakunnassa ei voi vaikuttaa sille annettavan rahan määrään. Korkeintaan voi katsoa, että vähää olemassaolevaa jaetaan oikein ja että vedetyt linjat ovat järkeviä. Lautakunnassa mietitään, mistä voisi vielä nipistää, kun kaupunginhallitus muistaa jatkuvasti huomauttaa, että juuri tämä ylittää budjettinsa ihan koko ajan. Viime vuonna lautakunta vetosi valtuustoon, että se tajuaisi oman tyhmyytensä, mutta valtuusto pysyi jääräpäisenä. Tehty lisäys oli niin pieni, ettei sillä saatu oikeastaan mitään. Sosiaali- ja terveyslautakunnan rankaiseminen menee naurettavuuksiin asti: muut lautakunnat viedään varajäsenineen joka vuosi kerran tai kaksi kylpylään tai vastaavaan kohteeseen kahdeksi päiväksi, mutta sosiaali- ja terveyslautakunnan koulutukset ovat tiukasti yksipäiväisiä tai sitten varajäsenet eivät pääse mukaan. Kiusa se on pienikin kiusa.
Kaikkein inhottavin säästökeino tuli esiin muun muassa Anna Metterin taannoin julkaisemassa tutkimuksessa. Hän osoitti, että valtio ja kunnat säästävät vuosittain miljoonia euroja, koska ihmiset eivät hae tukia, joihin ne on varattu. Ongelmallisia ovat esimerkiksi ehkäisevä toimeentulotuki, työkyvyttömyyseläke, vammaistuet ja sairauspäivärahat. Metteri osoittaa kuulemma (en ole vielä lukenut itse tutkimusta), että monet eivät tiedä olevansa oikeutettuja etuuksiin, jotka laki selvästi heille takaa. Toinen ongelma on, etteivät ihmiset osaa tai jaksa hakurumbaa. Se ei ole yhtään ihme, jos ihminen on sairas tai keskellä vakavaa kriisiä. Vaikka olenkin sosiaalipolitiikan opiskelija, en ensimmäiseksi sairastuessani mieti, mihin rahaan olen tällä kertaa oikeutettu. Onneksi sairastun yleensä vain perusflunssaan ja minulla on työterveyshuolto.
Tampereella on tullut esiin, että viranomaiset laiminlyövät neuvontavelvollisuuttaan laimin. Heidän pitäisi kertoa asiakkaalle, mihin hänen tilanteessaan on oikeus. Esimerkiksi, jos vanhuksen liikkuminen on tarpeeksi vaikeaa, hänelle pitäisi kertoa vammaispalvelulain ilosanomasta. Kela, joka ei muuten ole mikään hyvis, hoitaa ainakin yliopisto-opiskelijoiden valistamisen mallikkaasti lähettämällä kaikille hyväksytyille opintotukihakemukset ja ohjeet niiden täyttämiseen. Eikö mummollekin voisi jakaa lomakkeita jo lääkärillä, joka tutkii hänen kipeän selkänsä? Kertomatta jättäminen on niin silmiinpistävän yleistä, että se vaikuttaa järjestelmälliseltä. Enkä ihmettele - tällä tavalla viranomainen tekee kuten päättäjät ovat neuvoneet eli säästää rahaa.
Samaan aikaan puhutaan sosiaali- ja terveyssektorin kalleudesta. Siltä vaaditaan tuottoja, kuten kaikilta muiltakin Tampere OY:n osastoilta. Sanotaan, että se on tehoton, koska tuloksia ei synny tappotahdilla. Sille myönnetään toistuvasti vähemmän rahaa kuin se tarvitsee, vaikka totuus on varsin hyvin tiedossa. Kaupunkilaisia syytetään päättäjien ja virkamiesten keskusteluissa siitä, että he vaativat palveluitaan vaikka oikeudessa asti. Kuntatalouden säästökuuri on jäänyt päälle, vaikka pahin oli ohi jo kauan sitten.
Puhtaasti periaatteellisella tasolla olisi mahdollista siirtää rahaa sektorilta toiselle, esimerkiksi kiinteistötoimelta sosiaali- ja terveystoimelle, mutta jos niin tehdään, siirto on yleensä kosmeettinen. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Aiheuttaako sosiaali- ja terveystoimen muihin verrattuna jättimäinen budjetti harhan, että nimenomaan siitä pitää leikata? Onko säästöjä hehkuttavilla poliitikoilla taikavoimia, joilla ne lumoavat kaikki muut? Eikö ihmisten hyvinvointi olekaan valtuutetuille oikeasti tärkeää?
Sosiaali- ja terveyslautakunnassa ei voi vaikuttaa sille annettavan rahan määrään. Korkeintaan voi katsoa, että vähää olemassaolevaa jaetaan oikein ja että vedetyt linjat ovat järkeviä. Lautakunnassa mietitään, mistä voisi vielä nipistää, kun kaupunginhallitus muistaa jatkuvasti huomauttaa, että juuri tämä ylittää budjettinsa ihan koko ajan. Viime vuonna lautakunta vetosi valtuustoon, että se tajuaisi oman tyhmyytensä, mutta valtuusto pysyi jääräpäisenä. Tehty lisäys oli niin pieni, ettei sillä saatu oikeastaan mitään. Sosiaali- ja terveyslautakunnan rankaiseminen menee naurettavuuksiin asti: muut lautakunnat viedään varajäsenineen joka vuosi kerran tai kaksi kylpylään tai vastaavaan kohteeseen kahdeksi päiväksi, mutta sosiaali- ja terveyslautakunnan koulutukset ovat tiukasti yksipäiväisiä tai sitten varajäsenet eivät pääse mukaan. Kiusa se on pienikin kiusa.
Kaikkein inhottavin säästökeino tuli esiin muun muassa Anna Metterin taannoin julkaisemassa tutkimuksessa. Hän osoitti, että valtio ja kunnat säästävät vuosittain miljoonia euroja, koska ihmiset eivät hae tukia, joihin ne on varattu. Ongelmallisia ovat esimerkiksi ehkäisevä toimeentulotuki, työkyvyttömyyseläke, vammaistuet ja sairauspäivärahat. Metteri osoittaa kuulemma (en ole vielä lukenut itse tutkimusta), että monet eivät tiedä olevansa oikeutettuja etuuksiin, jotka laki selvästi heille takaa. Toinen ongelma on, etteivät ihmiset osaa tai jaksa hakurumbaa. Se ei ole yhtään ihme, jos ihminen on sairas tai keskellä vakavaa kriisiä. Vaikka olenkin sosiaalipolitiikan opiskelija, en ensimmäiseksi sairastuessani mieti, mihin rahaan olen tällä kertaa oikeutettu. Onneksi sairastun yleensä vain perusflunssaan ja minulla on työterveyshuolto.
Tampereella on tullut esiin, että viranomaiset laiminlyövät neuvontavelvollisuuttaan laimin. Heidän pitäisi kertoa asiakkaalle, mihin hänen tilanteessaan on oikeus. Esimerkiksi, jos vanhuksen liikkuminen on tarpeeksi vaikeaa, hänelle pitäisi kertoa vammaispalvelulain ilosanomasta. Kela, joka ei muuten ole mikään hyvis, hoitaa ainakin yliopisto-opiskelijoiden valistamisen mallikkaasti lähettämällä kaikille hyväksytyille opintotukihakemukset ja ohjeet niiden täyttämiseen. Eikö mummollekin voisi jakaa lomakkeita jo lääkärillä, joka tutkii hänen kipeän selkänsä? Kertomatta jättäminen on niin silmiinpistävän yleistä, että se vaikuttaa järjestelmälliseltä. Enkä ihmettele - tällä tavalla viranomainen tekee kuten päättäjät ovat neuvoneet eli säästää rahaa.
15.8.05
sekavahkoja mietteitä buddhalaisuudesta
Palasin reissultani toissayönä. Vasta sähköpostitulvaani läpikäydessä olen tajunnut, kuinka paljon vastuuta olen ottanut. Tavallisesti eri velvollisuudet hoituvat enemmän tai vähemmän kätevästi lomittain, eikä runsautta oikeastaan edes huomaa. Ja nyt pitäisi olla ajatuksia parin ViNOn työryhmän syksyn toiminnasta, Trevin päämääristä ja periaatteista ja kaikenlaisesta muusta. Miksi kaikkien sähköpostilistojen pitkiin aikoihin mielenkiintoisimmat keskustelut on käyty juuri silloin, kun minä olen ollut poissa, enkä ole päässyt kommentoimaan?
Dalai Lama puhui kahdeksan päiväänsä, minä kuulin niistä kuusi. Opetukset oli selvästi tarkoitettu minua perehtyneemmälle yleisölle, mutta paikalla kannatti olla pelkästään tunnelman takia. Ihmiset olivat niin innokkaita, täynnä luottamusta ja hyvää tahtoa, että tunsin itseni tunnepummiksi imiessäni sitä kaikkea itseeni. Erityisen onnelliseksi tulin näyttelyssä, jossa esiteltiin pyhäinjäännöksiä (jostain pyhästä ihmisestä on ruumiin polton jälkeen jäänyt helmiä ja niin edelleen) - en niinkään jäännösten kuin matkakumppanini innon takia.
Opetukset järjestettiin vastarakennetussa jäähallissa, jonne kerääntyi monta tuhatta ihmistä. Kun Hänen Pyhyytensä ensi vuonna tulee käymään Suomessa, en usko, että väkimäärä yltää edes tuhanteen. Ihmisiä oli ympäri maailmaa, lähinnä Euroopasta kuitenkin. On aika uskomatonta, että tunnelma oli tapahtuman massaluonteesta huolimatta jotenkin samanlainen kuin jossain parinkymmenen ihmisen luennolla. Ihmiset näyttivät kokevan kuuluvansa jossain määrin yhteen. Kielimuuritkaan eivät olleet niin valtavia kuin olin kuvitellut, mutta toivoin silti, että osaisin puhua saksaa edes vähän paremmin.
Uskonnolliset menot ovat minun mielestäni melkein poikkeuksetta kauniita (luulen, että jostain eläinten tai ihmisten uhraamisesta en suuremmin nauttisi). Initaatio, joka on rankasti yksinkertaistetusti dharman harjoittamiseen valtuuttava rituaali, jäi siis aika ymmärrettävästi mieleeni. Tietenkään se ei toiminut ihan kuten olisi pitänyt, koska Hänen Pyhyydellään ei ollut mitään mahdollisuutta kiertää initoimassa jokaista osallistujaa, mutta hengen saattoi kyllä aistia salin takaosastakin. Vaikka en oikeastaan edes tajunnut, mitä initaatio ihmisille tarkoitti, kellot, rukoukset ja Dalain myötätuntoinen ääni koskettivat yllättävän syvältä.
Tuliko minusta nyt sitten buddhalainen? No ei. Ja tämä vastaus on pitkän pohdinnan tulos. Buddhalaisessa filosofiassa on paljon hyvää, huippuna yleismaailmallinen myötätunto. Tulin jopa siihen tulokseen, että jos ei voi rakastaa kaikkia maailman olentoja, ei oikeastaan rakasta ketään. Eikä se tietenkään tarkoita, että haluaisi harrastaa seksiä kaikkien niiden kanssa. Rakkaus on sitä, että toivoo hyvää toiselle ja on valmis antamaan jotain itsestään. Tässä voisi kirjoittaa tuhat sivua siitä, mitä rakkaus kulloinkin on ja käsitellä mahdollisesti ilmeneviä ristiriitoja, mutta jätetään se myöhempään. Joka tapauksessa siitä, että toivoo kaikille hyvää, ei varmaan ole elämässä mitään haittaa. Mutta en usko, että itseään voi pakottaa tulemaan uskoon. Jos ei tule, ei vaan tule.
Pitäisi matkustaa enemmän.
Dalai Lama puhui kahdeksan päiväänsä, minä kuulin niistä kuusi. Opetukset oli selvästi tarkoitettu minua perehtyneemmälle yleisölle, mutta paikalla kannatti olla pelkästään tunnelman takia. Ihmiset olivat niin innokkaita, täynnä luottamusta ja hyvää tahtoa, että tunsin itseni tunnepummiksi imiessäni sitä kaikkea itseeni. Erityisen onnelliseksi tulin näyttelyssä, jossa esiteltiin pyhäinjäännöksiä (jostain pyhästä ihmisestä on ruumiin polton jälkeen jäänyt helmiä ja niin edelleen) - en niinkään jäännösten kuin matkakumppanini innon takia.
Opetukset järjestettiin vastarakennetussa jäähallissa, jonne kerääntyi monta tuhatta ihmistä. Kun Hänen Pyhyytensä ensi vuonna tulee käymään Suomessa, en usko, että väkimäärä yltää edes tuhanteen. Ihmisiä oli ympäri maailmaa, lähinnä Euroopasta kuitenkin. On aika uskomatonta, että tunnelma oli tapahtuman massaluonteesta huolimatta jotenkin samanlainen kuin jossain parinkymmenen ihmisen luennolla. Ihmiset näyttivät kokevan kuuluvansa jossain määrin yhteen. Kielimuuritkaan eivät olleet niin valtavia kuin olin kuvitellut, mutta toivoin silti, että osaisin puhua saksaa edes vähän paremmin.
Uskonnolliset menot ovat minun mielestäni melkein poikkeuksetta kauniita (luulen, että jostain eläinten tai ihmisten uhraamisesta en suuremmin nauttisi). Initaatio, joka on rankasti yksinkertaistetusti dharman harjoittamiseen valtuuttava rituaali, jäi siis aika ymmärrettävästi mieleeni. Tietenkään se ei toiminut ihan kuten olisi pitänyt, koska Hänen Pyhyydellään ei ollut mitään mahdollisuutta kiertää initoimassa jokaista osallistujaa, mutta hengen saattoi kyllä aistia salin takaosastakin. Vaikka en oikeastaan edes tajunnut, mitä initaatio ihmisille tarkoitti, kellot, rukoukset ja Dalain myötätuntoinen ääni koskettivat yllättävän syvältä.
Tuliko minusta nyt sitten buddhalainen? No ei. Ja tämä vastaus on pitkän pohdinnan tulos. Buddhalaisessa filosofiassa on paljon hyvää, huippuna yleismaailmallinen myötätunto. Tulin jopa siihen tulokseen, että jos ei voi rakastaa kaikkia maailman olentoja, ei oikeastaan rakasta ketään. Eikä se tietenkään tarkoita, että haluaisi harrastaa seksiä kaikkien niiden kanssa. Rakkaus on sitä, että toivoo hyvää toiselle ja on valmis antamaan jotain itsestään. Tässä voisi kirjoittaa tuhat sivua siitä, mitä rakkaus kulloinkin on ja käsitellä mahdollisesti ilmeneviä ristiriitoja, mutta jätetään se myöhempään. Joka tapauksessa siitä, että toivoo kaikille hyvää, ei varmaan ole elämässä mitään haittaa. Mutta en usko, että itseään voi pakottaa tulemaan uskoon. Jos ei tule, ei vaan tule.
Pitäisi matkustaa enemmän.
4.8.05
Gruss Gott!
Outoa, ettei munchenilaisen hotellin tietokoneessa ole skandinaavisia merkkeja ollenkaan, vaikka kylla niita kaytetaan saksankin kielessa.
Muistin Munchenin jotenkin idyllisempana. Oikeastaan tama ei ole keskimaaraista esteettomampi tai viihtyisampi. Mutta vie tama ehdottomasti voiton esimerkiksi Brysselista. En voi olla rakastamatta Raatihuonetta, kirkkoja ja hassuja baijerilaisia matkamuistoja. Ilahduttavaa oli loytaa taalta valtavan iso kauppa, jossa myydaan kaikenlaisia luomujuttuja - ja porvoolaista lakua. Naiden murre muistuttaa hyvin vahan sita, mita lukiossa opetettiin saksana, mutta yritan urheasti hoitaa kaiken saksaksi.
Tanaan kaytiin kahdessa kirkossa. Ensimmaisessa, pienemmassa, ei paassyt eteista pidemmalle ihailemaan kaikkea Jumalalle tuhlattua kultaa, mutta sekin riitti antamaan kuvan pyhasta ilmapiirista. Toinen kirkko oli Munchenin ehka suurin kirkko, Frauenkirche, joka muistuttaa enemman pyhiinvaelluskohdetta kuin kirkkoa, jonne kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Sivukaytavilla on maalauksia, lasimaalauksia ja patsaita syvennyksissa, joihin useimmista ei paase. Ei tarvitsekaan, silla porttien lapi nakee ihan tarpeeksi. Kun kavin Frauenkirchenissa ensimmaista kertaa kuusi vuotta sitten, pelkasin. Ilmapiiri oli jotenkin niin suurellinen, etten tiennyt, miten minun pitaisi olla. Nyt ahmin pyhaa henkea niin, etta innostuin maksamaan 50 senttia siita, etta sain sytyttaa kynttilan muiden kynttiloiden joukkoon kirkon aulassa. Vaikka en millaan saa uskottua Jumalaan, kirkossa kayminen jotenkin puhdistaa. Kai siina on jotain ikiaikaista, kun samat kertomukset on toistettu huolellisesti kerta toisensa jalkeen.
Kauniisti hymyileva matkaseuralaiseni sanoi ahdistuneensa Frauenkirchenista. Hanen mielestaan sen lattiat lainehtivat verta. Veri on ihmisista, jotka on vakivaltaisesti pakotettu rakentamaan kirkkoa ja niista, joiden veri on vuotanut kirkosta kasin annettujen maaraysten takia. Totta on, etta katolinen kirkko ei ole kohdellut omiaan tai toisia historian saatossa kovin hyvin. Mietin verivertausta pitkaan. Ei sita oikein voi kieltaa. Totta, kirkot tulvivat veresta. Mutta teinko vaarin hiljentyessani hetken ja sytyttaessani kynttilan? Tuskin. Kuten Sinuhe sanoi, on hyva uhrata aina sille jumalalle, jonka alueella sattuu olemaan, vaikka ihan varmuuden vuoksi. Sitapaitsi en usko, etta kynttilan sytyttaminen ja kauniit toiveet paremmasta maailmasta menevat koskaan ihan hukkaan.
Kavimme myos Kaupunginmuseossa, missa oli useita nayttelyita. Mieleen jai erityisesti maalaus melkein kuolleesta perheesta, jonka isan Daavidin tahden muotoisesta sydamesta oli napanuoran nakoiset kanavat aidin ja tyttolapsen sisaan. Vieressa kerrottiin naisesta, joka on koko elamansa paennut holokaustia. Minun on vaikea ymmartaa juutalaisvihaa, tai yleensa ihmisten lokerointia. Ihmisiahan tassa kaikki ollaan, ja ainakin uskonnon pitaisi nimenomaan tehda ihmisten elama paremmaksi, ei hankaloittaa sita.
Ajatus yleismaailmallisesta ihmisyydesta nousi esiin siina museon kerroksessa, josta Kauniisti hymyileva piti selvasti eniten. Siella oli ainakin minun silmaani valtava kokoelma soittimia eri maista ja eri aikakausilta. Kaikkien kulttuurien soitinvalikoima naytti aika samanlaiselta: oli kielisoittimia, rumpuja ja puhaltimia. Eivat ihmiset niin erilaisia ole, mina ajattelin. Musiikki on kivaa, asui missa vaan.
Muistin Munchenin jotenkin idyllisempana. Oikeastaan tama ei ole keskimaaraista esteettomampi tai viihtyisampi. Mutta vie tama ehdottomasti voiton esimerkiksi Brysselista. En voi olla rakastamatta Raatihuonetta, kirkkoja ja hassuja baijerilaisia matkamuistoja. Ilahduttavaa oli loytaa taalta valtavan iso kauppa, jossa myydaan kaikenlaisia luomujuttuja - ja porvoolaista lakua. Naiden murre muistuttaa hyvin vahan sita, mita lukiossa opetettiin saksana, mutta yritan urheasti hoitaa kaiken saksaksi.
Tanaan kaytiin kahdessa kirkossa. Ensimmaisessa, pienemmassa, ei paassyt eteista pidemmalle ihailemaan kaikkea Jumalalle tuhlattua kultaa, mutta sekin riitti antamaan kuvan pyhasta ilmapiirista. Toinen kirkko oli Munchenin ehka suurin kirkko, Frauenkirche, joka muistuttaa enemman pyhiinvaelluskohdetta kuin kirkkoa, jonne kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Sivukaytavilla on maalauksia, lasimaalauksia ja patsaita syvennyksissa, joihin useimmista ei paase. Ei tarvitsekaan, silla porttien lapi nakee ihan tarpeeksi. Kun kavin Frauenkirchenissa ensimmaista kertaa kuusi vuotta sitten, pelkasin. Ilmapiiri oli jotenkin niin suurellinen, etten tiennyt, miten minun pitaisi olla. Nyt ahmin pyhaa henkea niin, etta innostuin maksamaan 50 senttia siita, etta sain sytyttaa kynttilan muiden kynttiloiden joukkoon kirkon aulassa. Vaikka en millaan saa uskottua Jumalaan, kirkossa kayminen jotenkin puhdistaa. Kai siina on jotain ikiaikaista, kun samat kertomukset on toistettu huolellisesti kerta toisensa jalkeen.
Kauniisti hymyileva matkaseuralaiseni sanoi ahdistuneensa Frauenkirchenista. Hanen mielestaan sen lattiat lainehtivat verta. Veri on ihmisista, jotka on vakivaltaisesti pakotettu rakentamaan kirkkoa ja niista, joiden veri on vuotanut kirkosta kasin annettujen maaraysten takia. Totta on, etta katolinen kirkko ei ole kohdellut omiaan tai toisia historian saatossa kovin hyvin. Mietin verivertausta pitkaan. Ei sita oikein voi kieltaa. Totta, kirkot tulvivat veresta. Mutta teinko vaarin hiljentyessani hetken ja sytyttaessani kynttilan? Tuskin. Kuten Sinuhe sanoi, on hyva uhrata aina sille jumalalle, jonka alueella sattuu olemaan, vaikka ihan varmuuden vuoksi. Sitapaitsi en usko, etta kynttilan sytyttaminen ja kauniit toiveet paremmasta maailmasta menevat koskaan ihan hukkaan.
Kavimme myos Kaupunginmuseossa, missa oli useita nayttelyita. Mieleen jai erityisesti maalaus melkein kuolleesta perheesta, jonka isan Daavidin tahden muotoisesta sydamesta oli napanuoran nakoiset kanavat aidin ja tyttolapsen sisaan. Vieressa kerrottiin naisesta, joka on koko elamansa paennut holokaustia. Minun on vaikea ymmartaa juutalaisvihaa, tai yleensa ihmisten lokerointia. Ihmisiahan tassa kaikki ollaan, ja ainakin uskonnon pitaisi nimenomaan tehda ihmisten elama paremmaksi, ei hankaloittaa sita.
Ajatus yleismaailmallisesta ihmisyydesta nousi esiin siina museon kerroksessa, josta Kauniisti hymyileva piti selvasti eniten. Siella oli ainakin minun silmaani valtava kokoelma soittimia eri maista ja eri aikakausilta. Kaikkien kulttuurien soitinvalikoima naytti aika samanlaiselta: oli kielisoittimia, rumpuja ja puhaltimia. Eivat ihmiset niin erilaisia ole, mina ajattelin. Musiikki on kivaa, asui missa vaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
