En yhtään ihmettele, että buddhalaiset opit ovat niin suosittuja nykyään. Buddhalaisuus korostaa jatkuvaa muutosta ja tuomitsee takertumisen. Esimerkiksi tiibetiläisten opetusten mukaan toisiin ihmisiin kiintyminen on takertumista, joka taas on pahinta mitä voi tapahtua. On osattava päästää irti pettymättä. Kiintymys aiheuttaa lopulta vain mustasukkaisuutta ja tuskaa. On ymmärrettävä koko ajan, että huomenna tai tunnin päästä kaikki voi olla ihan toisin.
Minun sukupolveni, jos kuka, on joutunut tekemisiin elämän virran kanssa. Töissä meitä painostaa koko ajan tieto siitä, että työsopimus tai vetämämme projektin rahoitus on määräaikainen. Meidän on panostettava satakymmenen prosenttia elämästämme työhön, jonka loppumista emme kuitenkaan saa surra. On kehityttävä koko ajan, etsittävä uusia haasteita, oli se sitten kuinka repivää tahansa. No, jopa mahdollisuus kiintyä työpaikkaan ja -tovereihin on eliminoitu tehokkaasti siten, että yhteisiä vapaamuotoisempia hetkiä on entistä vähemmän ja ihmiset vaihtuvat koko ajan.
Omaan alaansakaan on turha kiintyä, koska sitä on todennäköisesti vaihdettava ehkä jopa monta kertaa. Miksi käyttääkään kaikkea kapasiteettiaan yhteen asiaan, kun voi kehittää itseään koko ajan. Entäs, jos uuden oppiminen on mahdotonta, eikä vähiten siksi, että on menettänyt yhden itsetuntonsa vahvimmista rakennusaineista, ammattiylpeytensä?
Ihmisiin ei saa kiintyä. Minun sukupolveni vanhemmat ovat eronneet, perheet hajalla. Vaikka minun vanhempani ovatkin pysyneet yhdessä, en usko hetkeäkään ikuiseen avioliittoon. Sellaiset ovat sitäpaitsi onnettomia: yhdessä pysytään vain tottumuksen voimasta, vaikka olisi miten kurjaa tahansa. Nykyään ei päätetä olla yhdessä, vaan hengaillaan niin kauan kuin seksi sujuu ja on kivaa. Mitään muuta ei saa odottaakaan, koska sitoutuminen ahdistaa ja se ei ole yhtään kivaa.
Ystäviin ei saa kiintyä, koska ne muuttavat ennen pitkää toiseen kaupunkiin tai maahan, eivätkä anna kuulua itsestään. Huonoin syy olla muuttamatta kauemmas on, että haluaa olla lähellä ystäviään. Ei ystävien takia saa uhrata omia unelmiaan, koska eivät nekään uhraa unelmiaan minun takiani. Entä, jos ystävät ovat se unelma?
Kiintymisen vastapari on luottamus. Jos ei saa kiintyä, ei voi luottaa. Me voimme luottaa korkeintaan itseemme, eikä sekään välttämättä kannata. Koska emme voi luottaa keneenkään, meidän on oltava koko ajan varuillamme, ettei meitä satutettaisi. Meidän on koko ajan epäiltävä toistemme motiiveja, koska ne ovat luultavasti pahoja. Buddhalaisuuteen kuuluu, että siitäkin huolimatta me teemme toisille vain hyvää, mutta kuka sen jaksaa muistaa? Elämä on peli, jonka ainoa sääntö on muutos.
Buddhalaisuus, kuten kaikki uskonnot, tarjoaa tietenkin jotain, mihin voi luottaa: omat oppinsa. Meditoimalla ja suorittamalla tiettyjä rituaaleja voi valaistua, saavuttaa ylimmän tietoisuuden, rauhoittua. Mutta miten minä voisin luottaa siihenkään?
24.7.05
Legioonateatteri
Aamun Hesari kertoo, että tamperelainen Legioonateatteri menettää Raha-automaattiyhdistyksen tuen, jonka turvin se on toiminut kymmenen vuotta. Legioonateatteri tekee tasokkaita esityksiä hienolla ideologialla. Se kertoo aktivoineensa työttömiä, mikä kuulosti minusta ensin alentuvalta. Mutta jos aktivointi on muuta kuin väkinäistä puuhastelua, sitä kannattaa tukea. Teatterin tekeminen voi helposti auttaa löytämään elämän kadonneen mielekkyyden.
Legioonateatteri ei varmaan kannata taloudellisesti. Se on niitä hankkeita, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Vaikka se on elänyt projektituella (ja projekti tarkoittaa jotain määräaikaista), sen toiminta on Rahiksenkin mielestä pysyvästi tarpeellista. Ilman tukea se ei kuitenkaan voi millään jatkua. Lipputulot tuskin kattavat edes välttämättömiä menoja, osallistumismaksujen periminen olisi järjetöntä ja sponsoreiden hankkiminen söisi ahnaasti henkilöstöresursseja, jotka eivät muutenkaan ole kehuttavat.
Hesarissa arvellaan, että Legioonateatteri putosi avustettavien joukosta ainakin osittain siksi, että veteraanien kuntoutukseen on suunnattu tänä vuonna huima lisämääräraha. En väitä, ettei veteraaneja pitäisi ollenkaan kuntouttaa, mutta se ei minun mielestäni kuulu RAYlle, vaan Kelalle tai vastaavalle. Veteraanien kuntoutus on selvästi julkisen sektorin homma, kun taas RAY, Veikkaus ja kumppanit voisivat mieluiten tukea kolmatta sektoria, kuten järjestöjä ja kulttuurielämää.
Legioonateatterin kohtelu kertoo paljon yhteiskunnan meiningistä. Juhlapuheissa kansalaisten omaa kulttuuritoimintaa ylistetään ja siihen kannustetaan, mutta arkena odotetaan, että se tehdään ilmaiseksi. Ilmaiseksihan Legioonateatterikin toimii, mutta kaikkea ei saa nollabudjetilla - muun muassa tiloja ja teatteritekniikkaa. Ilman työntekijää voi toteuttaa ehkä yhden projektin, jos on tarpeeksi hullua väkeä, mutta pidemmän päälle se ei onnistu. Miksi pitäisikään onnistua? Miksei ihminen saisi elää työllä, jonka osaa ja joka on tärkeää? Taide tekee koko yhteiskunnasta huomattavasti siedettävämmän paikan elää. Etenkin laadukas taide saa mielen liikeelle, vapauttaa ihmisen keksimään uusia ratkaisuja myös niin sanotuissa tuottavissa tehtävissä. Ei sellaisen tekemisen halusta pitäisi joutua kuolemaan nälkään.
Legioonateatteri ei varmaan kannata taloudellisesti. Se on niitä hankkeita, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Vaikka se on elänyt projektituella (ja projekti tarkoittaa jotain määräaikaista), sen toiminta on Rahiksenkin mielestä pysyvästi tarpeellista. Ilman tukea se ei kuitenkaan voi millään jatkua. Lipputulot tuskin kattavat edes välttämättömiä menoja, osallistumismaksujen periminen olisi järjetöntä ja sponsoreiden hankkiminen söisi ahnaasti henkilöstöresursseja, jotka eivät muutenkaan ole kehuttavat.
Hesarissa arvellaan, että Legioonateatteri putosi avustettavien joukosta ainakin osittain siksi, että veteraanien kuntoutukseen on suunnattu tänä vuonna huima lisämääräraha. En väitä, ettei veteraaneja pitäisi ollenkaan kuntouttaa, mutta se ei minun mielestäni kuulu RAYlle, vaan Kelalle tai vastaavalle. Veteraanien kuntoutus on selvästi julkisen sektorin homma, kun taas RAY, Veikkaus ja kumppanit voisivat mieluiten tukea kolmatta sektoria, kuten järjestöjä ja kulttuurielämää.
Legioonateatterin kohtelu kertoo paljon yhteiskunnan meiningistä. Juhlapuheissa kansalaisten omaa kulttuuritoimintaa ylistetään ja siihen kannustetaan, mutta arkena odotetaan, että se tehdään ilmaiseksi. Ilmaiseksihan Legioonateatterikin toimii, mutta kaikkea ei saa nollabudjetilla - muun muassa tiloja ja teatteritekniikkaa. Ilman työntekijää voi toteuttaa ehkä yhden projektin, jos on tarpeeksi hullua väkeä, mutta pidemmän päälle se ei onnistu. Miksi pitäisikään onnistua? Miksei ihminen saisi elää työllä, jonka osaa ja joka on tärkeää? Taide tekee koko yhteiskunnasta huomattavasti siedettävämmän paikan elää. Etenkin laadukas taide saa mielen liikeelle, vapauttaa ihmisen keksimään uusia ratkaisuja myös niin sanotuissa tuottavissa tehtävissä. Ei sellaisen tekemisen halusta pitäisi joutua kuolemaan nälkään.
23.7.05
muinaisjäänne
Olen kuullut juttuja armeijasta, sivarista ja totaalikieltäytymisestä, jälkimmäisestä valitettavasti kaikkein vähiten. Olen odottanut poikia kotiin sekä Riihimäeltä että Lapinjärveltä. Vankilasta en vielä, mutta sekin aika tulee. Lehtijuttujen ja ystävien kokemusten perusteella ei ole vaikea tehdä johtopäätöstä: asevelvollisuus on vanhanaikainen ja turha. Ennen kaikkea se on tabu.
Suomi on kansainvälisen Amnestyn mustalla listalla, koska rankaisee ihmisiä heidän mielipiteensä takia. Suomalainen totaalikieltäytyjä elää maanpaossa Belgiassa, koska joutuisi täällä välittömästi vankilaan. En löytänyt tähän hätään tilastoja, mutta tiedän, että Suomen systeemi on Euroopassa muinaisjäänne. Pakollisesta asevelvollisuudesta on luovuttu monessa maassa jo ajat sitten. Etenkin suomalainen, rangaistusluontoinen siviilipalvelus on häpeäpilkku. Sivarien ongelmia lisää sekin, ettei palveluspaikkoja ole alkuunkaan tarpeeksi, osittain höhlän rahoitusjärjestelmän vuoksi. Miksi armeijan voi suorittaa kuudessa kuukaudessa, mutta sivariin tuhraantuu kolmetoista? Ja miksi uskonto on pätevä syy saada vapautus (Jehovan todistajien ei tarvitse mennä armeijaan), mutta rauhanaate ei?
Suomessa vapautetaan yhä enemmän asevelvollisuusikäisiä palveluksesta, että alokkaiden määrä laskisi. Tilastojen perusteella näyttää siltä, että maanpuolustusintoisia poikia ja tyttöjä riittäisi, vaikka palvelus olisi vapaaehtoinen. Silti jo marginaalinen ehdotus järjestelmän muuttamisesta tekee esittäjästään maanpetturin, hölmön ja haihattelijan. Jos yhtään tuntee Suomen erityislaatuista historiaa ja kunnioittaa vanhempia sukupolvia, ei voi vastustaa asevelvollisuutta edes pahimmissa painajaisissaan.
Minä olen historiani lukenut. Sotaveteraaneja en voi muuta kuin kunnioittaa syvästi. Tosin sodanaikaiset aseistakieltäytyjät olivat suuria sankareita myös. Asevelvollisuuden vastustaminen ei ole mikään epäluottamuslause ketään kohtaan, vaan tervettä järkeä. Verorahoille on varmasti järkevämpääkin käyttöä kuin liian ison ihmiserän tappokoulutus. Ihmisillä ei menisi vähintään puolta vuotta opiskelusta, työstä ja perhe-elämästä ihan hukkaan, kuten käy ihmiselle, joka suorittaa velvollisuutensa pelkästä pakosta. Enkä tällä kiellä, ettei armeija olisi joillekin hyvinkin antoisa kokemus. Maataan voi kuitenkin palvella monella eri tavalla: maksamalla veroja, tekemällä töitä, osallistumalla vapaaehtoistoimintaan...
Oikeastaan asevelvollisuuden poistamista ei pitäisi joutua perustamaan muuta kuin yhdellä, ainoalla relevantilla, argumentilla. Ihmisen mielipiteen vapautta ei saa rajoittaa.
Suomi on kansainvälisen Amnestyn mustalla listalla, koska rankaisee ihmisiä heidän mielipiteensä takia. Suomalainen totaalikieltäytyjä elää maanpaossa Belgiassa, koska joutuisi täällä välittömästi vankilaan. En löytänyt tähän hätään tilastoja, mutta tiedän, että Suomen systeemi on Euroopassa muinaisjäänne. Pakollisesta asevelvollisuudesta on luovuttu monessa maassa jo ajat sitten. Etenkin suomalainen, rangaistusluontoinen siviilipalvelus on häpeäpilkku. Sivarien ongelmia lisää sekin, ettei palveluspaikkoja ole alkuunkaan tarpeeksi, osittain höhlän rahoitusjärjestelmän vuoksi. Miksi armeijan voi suorittaa kuudessa kuukaudessa, mutta sivariin tuhraantuu kolmetoista? Ja miksi uskonto on pätevä syy saada vapautus (Jehovan todistajien ei tarvitse mennä armeijaan), mutta rauhanaate ei?
Suomessa vapautetaan yhä enemmän asevelvollisuusikäisiä palveluksesta, että alokkaiden määrä laskisi. Tilastojen perusteella näyttää siltä, että maanpuolustusintoisia poikia ja tyttöjä riittäisi, vaikka palvelus olisi vapaaehtoinen. Silti jo marginaalinen ehdotus järjestelmän muuttamisesta tekee esittäjästään maanpetturin, hölmön ja haihattelijan. Jos yhtään tuntee Suomen erityislaatuista historiaa ja kunnioittaa vanhempia sukupolvia, ei voi vastustaa asevelvollisuutta edes pahimmissa painajaisissaan.
Minä olen historiani lukenut. Sotaveteraaneja en voi muuta kuin kunnioittaa syvästi. Tosin sodanaikaiset aseistakieltäytyjät olivat suuria sankareita myös. Asevelvollisuuden vastustaminen ei ole mikään epäluottamuslause ketään kohtaan, vaan tervettä järkeä. Verorahoille on varmasti järkevämpääkin käyttöä kuin liian ison ihmiserän tappokoulutus. Ihmisillä ei menisi vähintään puolta vuotta opiskelusta, työstä ja perhe-elämästä ihan hukkaan, kuten käy ihmiselle, joka suorittaa velvollisuutensa pelkästä pakosta. Enkä tällä kiellä, ettei armeija olisi joillekin hyvinkin antoisa kokemus. Maataan voi kuitenkin palvella monella eri tavalla: maksamalla veroja, tekemällä töitä, osallistumalla vapaaehtoistoimintaan...
Oikeastaan asevelvollisuuden poistamista ei pitäisi joutua perustamaan muuta kuin yhdellä, ainoalla relevantilla, argumentilla. Ihmisen mielipiteen vapautta ei saa rajoittaa.
mieluummin helmiä sioille
Surin muutama päivä sitten, ettei kunnollista kesäteatteria enää ole. Poliittinen guruni tiesi omassa blogissaan kertoa, että Kumpulan kesäteatterissa Helsingissä on esitetty yhteiskunnallinen ja syvällinen esitys, Muuri. Harmi, etten ehtinyt enää nähdä sitä ennen kuin esitykset loppuivat.
Totesin, että olen mennyt arvioimaan teatterikesätarjonnan liian heppoisesti. Yleensäkin teatteria arvioidessa pitäisi muistaa, että on olemassa pieniä teattereita, ammattimaisia ja harrastelijoiden. Niistä laadukkaimpien tuotannosta löytyy kyseenalaistavia, syvällisiä, koskettavia, ajatuksia herättäviä ja kantaaottavia helmiä. Osa pienemmistä teattereista nauttii suurtakin arvostusta, mutta suurimman osan olemassaolossa ei edes tiedetä. Toisaalta pieniä teattereita on turha kaikkineen nostaa jalustalle - on niissä käsittämätöntä paskaakin.
Harrastajateatteriin haluaisin liittyä itsekin. En puherooliin, koska ääneni ei kanna kovin hyvin, mutta jos tanssijaksi... Teatterin tekeminen, etenkin lavalla olo, on tyydyttävintä, mitä voin kuvitella, kiitos umpinarsistisen luonteeni. Tiedän, etten koskaan ole siinä eliittitasoa, mutta haluan, että minulta vaaditaan, koska muuten menetän itseni ylittämisen ilonkin. Harrastajavoiminkin voi esittää jotain merkittävää, kertoa suuria tarinoita. Onhan tämä romantisointia, koska harrastajateatteriin liittyy läheisesti myös ikuinen resurssipula, liian tiukat aikataulut ja etenkin epävarmuus, jota laitosteatterissa ei varmaan kohtaa samassa mittakaavassa. Tästä kaikesta voi päätellä, että myös polittisesti tuen harrastajateattereiden toiminnan tukemista aika laajasti. Samoin kuin kaikenlaisen muunkin ihmisistä itsestään nousevan taiteen, oli se sitten tauluja tai skeittausta.
Esko Roine sanoo aina, että kansalle on tarjottava kevyttäkin ohjelmistoa. Ehkä, mutta ei kai senkään tarvitse olla välttämättä huonoa? Kyllä busseittain tuleville mummoille voi tarjota jotain muutakin kuin tyhjäpäisiä farsseja. Ei ihme, että teatterissa käynti on monelle tuskaa, kun heidän ainoa kokemuksensa siitä rajoittuu esityksiin, joita ei voi katsoa nukahtamatta. Kyllä niin sanottu suuri yleisökin arvostaa laatua, muistellaan vaikka Tuntematonta sotilasta, jota vain ja ainoastaan kehuttiin - ja yleisölukemat olivat huimat. Ja vaikka esityksen tarkoitus ei olisikaan muuta kuin viihdyttää, miksi siitä pitää tehdä huono, kun voisi tehdä laatuviihdettä? Tuskin on keltään pois katsoa hyvää teatteria. Veronmaksajana minusta tuntuisi paljon paremmalta, jos pennoseni käytettäisiin korkeatasoiseen teatteriin. Ei ole yhtään liikaa vaadittu.
Totesin, että olen mennyt arvioimaan teatterikesätarjonnan liian heppoisesti. Yleensäkin teatteria arvioidessa pitäisi muistaa, että on olemassa pieniä teattereita, ammattimaisia ja harrastelijoiden. Niistä laadukkaimpien tuotannosta löytyy kyseenalaistavia, syvällisiä, koskettavia, ajatuksia herättäviä ja kantaaottavia helmiä. Osa pienemmistä teattereista nauttii suurtakin arvostusta, mutta suurimman osan olemassaolossa ei edes tiedetä. Toisaalta pieniä teattereita on turha kaikkineen nostaa jalustalle - on niissä käsittämätöntä paskaakin.
Harrastajateatteriin haluaisin liittyä itsekin. En puherooliin, koska ääneni ei kanna kovin hyvin, mutta jos tanssijaksi... Teatterin tekeminen, etenkin lavalla olo, on tyydyttävintä, mitä voin kuvitella, kiitos umpinarsistisen luonteeni. Tiedän, etten koskaan ole siinä eliittitasoa, mutta haluan, että minulta vaaditaan, koska muuten menetän itseni ylittämisen ilonkin. Harrastajavoiminkin voi esittää jotain merkittävää, kertoa suuria tarinoita. Onhan tämä romantisointia, koska harrastajateatteriin liittyy läheisesti myös ikuinen resurssipula, liian tiukat aikataulut ja etenkin epävarmuus, jota laitosteatterissa ei varmaan kohtaa samassa mittakaavassa. Tästä kaikesta voi päätellä, että myös polittisesti tuen harrastajateattereiden toiminnan tukemista aika laajasti. Samoin kuin kaikenlaisen muunkin ihmisistä itsestään nousevan taiteen, oli se sitten tauluja tai skeittausta.
Esko Roine sanoo aina, että kansalle on tarjottava kevyttäkin ohjelmistoa. Ehkä, mutta ei kai senkään tarvitse olla välttämättä huonoa? Kyllä busseittain tuleville mummoille voi tarjota jotain muutakin kuin tyhjäpäisiä farsseja. Ei ihme, että teatterissa käynti on monelle tuskaa, kun heidän ainoa kokemuksensa siitä rajoittuu esityksiin, joita ei voi katsoa nukahtamatta. Kyllä niin sanottu suuri yleisökin arvostaa laatua, muistellaan vaikka Tuntematonta sotilasta, jota vain ja ainoastaan kehuttiin - ja yleisölukemat olivat huimat. Ja vaikka esityksen tarkoitus ei olisikaan muuta kuin viihdyttää, miksi siitä pitää tehdä huono, kun voisi tehdä laatuviihdettä? Tuskin on keltään pois katsoa hyvää teatteria. Veronmaksajana minusta tuntuisi paljon paremmalta, jos pennoseni käytettäisiin korkeatasoiseen teatteriin. Ei ole yhtään liikaa vaadittu.
20.7.05
kehityksen jarru
Tietojenkäsittelytieteilijän mielestä minun kaltaiseni ihmiset ovat kehityksen jarruja. Kehityksen pitäisi antaa kehittyä. Muuten ei kuulemma olisi edes aikoinaan laskeuduttu puusta. Aikamoista kohtalouskoa, sanon minä.
Kaikki kehitys ei ole hyvää. Esimerkiksi atomipommi olisi saanut jäädä keksimättä, samoin aseet. Eikä kaikki kehitys ole pahaakaan. Esimerkiksi puhelin on oivallinen keksintö. Jos tarkkoja ollaan, itse kehitystä ei varmaan voi koskaan syyttää, vaan tapoja, joilla ihmiset käyttävät sen tuloksia. Eikä kehitys tapahdu itsestään. Sekin on kiinni ympäröivästä maailmasta. On sanottu, että esimerkiksi toinen maailmansota vei psykologiaa tieteenä pitkän harppauksen eteenpäin, koska se synnytti ymmärrettävästi paljon traumoja, joita tutkia. Toisaalta merkittävät keksinnöt ja tutkimustulokset nopeuttavat aina kehitystä. Ja mikä on kehitystä? Muutos?
Noudatan tietyissä asioissa aika pitkälle menevää varovaisuusperiaatetta. Vastustan ydinvoimaa, koska ydinjäte on vaarallista, eikä sen tuottaminenkaan ollenkaan riskitöntä. Vaikka se säilöttäisiin mihin, täyttä turvallisuutta ei voi taata. Ei mitenkään. Ydinvoimalaonnettomuus on riski, jota ei pidä vähätellä, niin kamalia seurauksia sillä on luonnolle, eläimille ja ihmiselle. Sen sijaan olen äärimmäisen avoin kaikille tavoille, joilla energiaa voidaan tuottaa turvallisesti ja ympäristöystävällisesti ja (mikä tärkeintä) säästää. En haaveile mistään täydellisestä asketismista, koska haluan että Pomo hengittää vastakin. Totuus on joka tapauksessa myönnettävä: maapallo ei kestä nykyistä kulutustahtia. Ydinvoiman lisääminen on vain surkea yritys kääntää huomio pois ratkaisujen kehittämisestä. Eikö muun muassa ydinvoiman tietoinen, tuntuva, taloudellinen ja aatteellinen tukeminen tarkoita nimenomaan toisten ratkaisujen kehityksen jarruttamista? Tuskin se on yhtään enemmän oikein.
Varovaisuusperiaate pätee myös ruoassa, enkä nyt tarkoita henkilökohtaista ruokavaliotani. Geenimuunnellut ruoat eivät ehkä ole vaarallisia, mutta toisaalta saattavat olla. Varmuutta ei ole. Myönnän, että elämä on täynnä riskejä, mutta odotan mieluummin perusteellisten tutkimusten tuloksia. Liian monessa tapauksessa on osoittautunut, että jokin hyvältä näyttänyt keksintö tekee enimmäkseen hallaa - esimerkiksi freonit. Niiden harkitsematon maailmanvalloitus oli yksi suurimmista syistä otsonikatoon, joka ei ole sen luokan virhe, että se voitaisiin kuitata sanomalla hups, vaikka niiden käyttö on enimmäkseen lopetettu.
Aika hyviä näkökulmia sekä ydinvoimasta että ruoasta on esittänyt esimerkiksi yksi meppi.
Tieteen tehtävä on tutkia kehityksen mahdollisuuksia ja mahdollisia ja toteutuneita vaikutuksia. Muun muassa poliitikkojen harteilla ovat päätökset kehityksen jarruttamisesta tai nopeuttamisesta. Kysymys on eritasoisista prosesseista, joista monet liittyvät toisiinsa. Joskus on kaikkein järkevintä jättää asiat entiselleen, koska ne ovat hyvin tai parempia vaihtoehtoja ei ole. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.
Kaikki kehitys ei ole hyvää. Esimerkiksi atomipommi olisi saanut jäädä keksimättä, samoin aseet. Eikä kaikki kehitys ole pahaakaan. Esimerkiksi puhelin on oivallinen keksintö. Jos tarkkoja ollaan, itse kehitystä ei varmaan voi koskaan syyttää, vaan tapoja, joilla ihmiset käyttävät sen tuloksia. Eikä kehitys tapahdu itsestään. Sekin on kiinni ympäröivästä maailmasta. On sanottu, että esimerkiksi toinen maailmansota vei psykologiaa tieteenä pitkän harppauksen eteenpäin, koska se synnytti ymmärrettävästi paljon traumoja, joita tutkia. Toisaalta merkittävät keksinnöt ja tutkimustulokset nopeuttavat aina kehitystä. Ja mikä on kehitystä? Muutos?
Noudatan tietyissä asioissa aika pitkälle menevää varovaisuusperiaatetta. Vastustan ydinvoimaa, koska ydinjäte on vaarallista, eikä sen tuottaminenkaan ollenkaan riskitöntä. Vaikka se säilöttäisiin mihin, täyttä turvallisuutta ei voi taata. Ei mitenkään. Ydinvoimalaonnettomuus on riski, jota ei pidä vähätellä, niin kamalia seurauksia sillä on luonnolle, eläimille ja ihmiselle. Sen sijaan olen äärimmäisen avoin kaikille tavoille, joilla energiaa voidaan tuottaa turvallisesti ja ympäristöystävällisesti ja (mikä tärkeintä) säästää. En haaveile mistään täydellisestä asketismista, koska haluan että Pomo hengittää vastakin. Totuus on joka tapauksessa myönnettävä: maapallo ei kestä nykyistä kulutustahtia. Ydinvoiman lisääminen on vain surkea yritys kääntää huomio pois ratkaisujen kehittämisestä. Eikö muun muassa ydinvoiman tietoinen, tuntuva, taloudellinen ja aatteellinen tukeminen tarkoita nimenomaan toisten ratkaisujen kehityksen jarruttamista? Tuskin se on yhtään enemmän oikein.
Varovaisuusperiaate pätee myös ruoassa, enkä nyt tarkoita henkilökohtaista ruokavaliotani. Geenimuunnellut ruoat eivät ehkä ole vaarallisia, mutta toisaalta saattavat olla. Varmuutta ei ole. Myönnän, että elämä on täynnä riskejä, mutta odotan mieluummin perusteellisten tutkimusten tuloksia. Liian monessa tapauksessa on osoittautunut, että jokin hyvältä näyttänyt keksintö tekee enimmäkseen hallaa - esimerkiksi freonit. Niiden harkitsematon maailmanvalloitus oli yksi suurimmista syistä otsonikatoon, joka ei ole sen luokan virhe, että se voitaisiin kuitata sanomalla hups, vaikka niiden käyttö on enimmäkseen lopetettu.
Aika hyviä näkökulmia sekä ydinvoimasta että ruoasta on esittänyt esimerkiksi yksi meppi.
Tieteen tehtävä on tutkia kehityksen mahdollisuuksia ja mahdollisia ja toteutuneita vaikutuksia. Muun muassa poliitikkojen harteilla ovat päätökset kehityksen jarruttamisesta tai nopeuttamisesta. Kysymys on eritasoisista prosesseista, joista monet liittyvät toisiinsa. Joskus on kaikkein järkevintä jättää asiat entiselleen, koska ne ovat hyvin tai parempia vaihtoehtoja ei ole. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.
17.7.05
ei-mikään
Olen alkanut harrastaa lenkkejä. Yleensä käyn Sorsapuistossa, mutta tänään tein erilaisen lenkin. Ajattelin, että Sorsapuiston hiekka on sateen jäljiltä turhan pehmeää. Lenkkeily ei tarkoita oikeastaan sen kummempaa kuin kelaaminen jossain. Pääasiallinen tarkoitus on kuntoilla mahdollisimman tuskattomasti.
Lenkillä tulee mietittyä asioita. Tai oikeastaan en ajattele silloin mitään, annan vaan asioiden päässäni mennä ja tulla omaan tahtiinsa. Siihen ei tarvittaisi lenkkejä, koska kulutan aikaani ei-mihinkään usein, jopa hyvinkin sosiaalisissa tilanteissa. Äskeisellä lenkilläni mielessäni kävivät ainakin seuraavat aiheet: meditaatio, maahanmuuttopolitiikka, miksi minua nykyään itkettää niin usein, seuraelämä ja aktivismi.
Ei-mikään on vähän kuin unta, mutta sen viestit eivät tule alitajunnasta asti, vaan vähän lähempää. Se on mielen vapauttamista, avautumista omalle itselleen. Tänään se ei ollut kovin syvällistä, mutta joskus sen aikana tulee käytyä läpi vaikeitakin juttuja. Vaikka ei-mikään ei olekaan aktiivista ajattelemista, sen jälkeen kaikki on jotenkin selvempää. Esimerkiksi johdonmukaisten argumenttien esittäminen on helppoa ei-minkään jälkeen. Luulen, että se pyyhkii epäolennaisuudet mielestä niin, että jäljelle jää vain olennainen.
Minun pitäisi oppia kirjoittamaan loppuja. Olen surkea lopettamaan tekstejä tyylikkäästi.
Lenkillä tulee mietittyä asioita. Tai oikeastaan en ajattele silloin mitään, annan vaan asioiden päässäni mennä ja tulla omaan tahtiinsa. Siihen ei tarvittaisi lenkkejä, koska kulutan aikaani ei-mihinkään usein, jopa hyvinkin sosiaalisissa tilanteissa. Äskeisellä lenkilläni mielessäni kävivät ainakin seuraavat aiheet: meditaatio, maahanmuuttopolitiikka, miksi minua nykyään itkettää niin usein, seuraelämä ja aktivismi.
Ei-mikään on vähän kuin unta, mutta sen viestit eivät tule alitajunnasta asti, vaan vähän lähempää. Se on mielen vapauttamista, avautumista omalle itselleen. Tänään se ei ollut kovin syvällistä, mutta joskus sen aikana tulee käytyä läpi vaikeitakin juttuja. Vaikka ei-mikään ei olekaan aktiivista ajattelemista, sen jälkeen kaikki on jotenkin selvempää. Esimerkiksi johdonmukaisten argumenttien esittäminen on helppoa ei-minkään jälkeen. Luulen, että se pyyhkii epäolennaisuudet mielestä niin, että jäljelle jää vain olennainen.
Minun pitäisi oppia kirjoittamaan loppuja. Olen surkea lopettamaan tekstejä tyylikkäästi.
poikia
Kävin tänään Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli Maks ja Moritz, siis lastenteatteria. Näytelmässä ei paljon puhuttu, lähinnä tanssittiin. Pidin kohtausten absurdiudesta, ne olivat taitavia. Esitys eteni hyvin. Silti minulle tuli taas ikävä Suomenlinnan vakavia, vahvoja esityksiä - sellaisia kuin Mestari ja Margarita, Myrsky, Lokki ja Decamerone (se ei ollut vakava, mutta ei pinnallinenkaan). Nyt kun Pyynikilläkin menee pelkkää roskaa vuodesta toiseen, mikään kesäteatteri ei enää houkuttele. Se on sääli, sillä kesällä olisi aikaa käydä teatterissa.
Maksin ja Moritsin tarina on pelottava. Kun kaksi poikaa ei käyttäydy kiltisti, heidät jauhetaan jyviksi. Harry Potter on tosi helppoa tavaraa siihen verrattuna. Toisaalta Maksin ja Moritsin maailma on yksinkertainen. Ei tutkita, onko pojilla ADHD, millaiset heidän kotiolonsa ovat ja niin edelleen. Sadun kirjoittajan mielestä kaikki pojat ovat samanlaisia, mutta jotkut käyttäytyvät ilkeyttään huonosti, eikä vanhemmilla ole mitään tekemistä sen kanssa. Ei ole kasvatuslaitoksia, terapeutteja tai mitään sellaista.
Vaikka ovatko he oikeasti pahoja? Tuskin. Samanlaisia leimoja lyödään ihmisten otsaan nykyäänkin, vain eri nimillä, esimerkiksi juuri diagnooseilla. "Ei tuosta ole mihinkään, kun se on tuollainen." Minusta kaksoset ovat aina vaikuttaneet vain tylsistyneiltä. Koulunkäynti ei kiinnosta, mutta kaikkea mielenkiintoista koettavaa osuu silmiin koko ajan. Ei ole vaikea nähdä, että he ovat valtavan luovia tyyppejä. Mitä tapahtuisi, jos he saisivat vaikka kitaran ja rummut? Kaikki eivät ole lukijaihmisiä, eivätkä olleet aikaisemminkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Nimenomaan luovat ihmiset, maksit ja moritsit, tekevät tästä elämästä siedettävämmän.
Aika velikultia.
Maksin ja Moritsin tarina on pelottava. Kun kaksi poikaa ei käyttäydy kiltisti, heidät jauhetaan jyviksi. Harry Potter on tosi helppoa tavaraa siihen verrattuna. Toisaalta Maksin ja Moritsin maailma on yksinkertainen. Ei tutkita, onko pojilla ADHD, millaiset heidän kotiolonsa ovat ja niin edelleen. Sadun kirjoittajan mielestä kaikki pojat ovat samanlaisia, mutta jotkut käyttäytyvät ilkeyttään huonosti, eikä vanhemmilla ole mitään tekemistä sen kanssa. Ei ole kasvatuslaitoksia, terapeutteja tai mitään sellaista.
Vaikka ovatko he oikeasti pahoja? Tuskin. Samanlaisia leimoja lyödään ihmisten otsaan nykyäänkin, vain eri nimillä, esimerkiksi juuri diagnooseilla. "Ei tuosta ole mihinkään, kun se on tuollainen." Minusta kaksoset ovat aina vaikuttaneet vain tylsistyneiltä. Koulunkäynti ei kiinnosta, mutta kaikkea mielenkiintoista koettavaa osuu silmiin koko ajan. Ei ole vaikea nähdä, että he ovat valtavan luovia tyyppejä. Mitä tapahtuisi, jos he saisivat vaikka kitaran ja rummut? Kaikki eivät ole lukijaihmisiä, eivätkä olleet aikaisemminkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Nimenomaan luovat ihmiset, maksit ja moritsit, tekevät tästä elämästä siedettävämmän.
Aika velikultia.
15.7.05
että voitot kasvaisivat
Kaupunkifestivaaliin kuuluvat vahvasti ilmaisuus ja se, että esitykset näkyvät kaukaa. Aikoinaan Tammerfest oli ihanan ilmainen ja kuuluva festari. Hyviä bändejä sai käydä kuuntelemassa terasseilla ja teltoissa. Vaikka Ratinan päätapahtuma onkin aina ollut maksullinen, festarista on voinut nauttia, vaikka olisi täysin PA. En ole varma, mutta muistaakseni ennen oli myös enemmän puistokeikkoja, joille osallistumista ikäraja ei haitannut. Tammerfestin missio oli täyttää julkinen tila hyvällä musalla.
Toisin on nykyään. Jos haluaa keikoille, on maksettava vähintään kymppi, eikä se todellakaan ole pikkuraha, kun lisäksi on maksettava juomat. Ulkona sijaitsevat keikkapaikat on aidattu niin huolellisesti, että jos haluaa nähdä artistista vilauksenkin, joutuu maksamaan itsensä sisään. Puistokeikkoja on enää tosi vähän.
Jos Tammerfestin riistomeininki johtuu rahapulasta, festarin on hankittava kiireesti lisää sponsoreita, muun muassa Tampereen kaupungin avustusta pitää lisätä. Koska ilmaisuus lisää jengiä, luulisi mainostajien olevan valmiita maksamaan huomiosta. Kaikkien bändien ei tarvitse olla huippunimiä, vaan ilmaisella festarilla myös vähemmän nimekkäille ryhmille ja tyypeille annettaisiin mahdollisuus näyttää kykynsä.
Jos pyrkimys rajoittaa kuulijoiden määrää ja musiikin kuuluvuutta johtuu tiukkapipoisista keskusta-asukkaista, voin vain kysyä, miksi sitten on pakko asua siellä keskustassa.
Todennäköisesti kysymys on pelkästä ahneudesta, joka on ehkä verhottu joidenkin "järkiargumenttien" peittoon. Tyyliin: "Myynti ei ole ihan sata kertaa normaalin." Kaikkein älyttömintä on keikkapaikkojen eristäminen muurilla. Tulevat mieleen kopiosuojatut levyt. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole varaa maksaa keikoista, eivät saa missän nimessä nauttia musiikistakaan. Ihan kuin ei olisi mitään väliä sillä, että maksavia asiakkaita riittää, eikä jaettu ilo vie keltään mitään pois.
Toisin on nykyään. Jos haluaa keikoille, on maksettava vähintään kymppi, eikä se todellakaan ole pikkuraha, kun lisäksi on maksettava juomat. Ulkona sijaitsevat keikkapaikat on aidattu niin huolellisesti, että jos haluaa nähdä artistista vilauksenkin, joutuu maksamaan itsensä sisään. Puistokeikkoja on enää tosi vähän.
Jos Tammerfestin riistomeininki johtuu rahapulasta, festarin on hankittava kiireesti lisää sponsoreita, muun muassa Tampereen kaupungin avustusta pitää lisätä. Koska ilmaisuus lisää jengiä, luulisi mainostajien olevan valmiita maksamaan huomiosta. Kaikkien bändien ei tarvitse olla huippunimiä, vaan ilmaisella festarilla myös vähemmän nimekkäille ryhmille ja tyypeille annettaisiin mahdollisuus näyttää kykynsä.
Jos pyrkimys rajoittaa kuulijoiden määrää ja musiikin kuuluvuutta johtuu tiukkapipoisista keskusta-asukkaista, voin vain kysyä, miksi sitten on pakko asua siellä keskustassa.
Todennäköisesti kysymys on pelkästä ahneudesta, joka on ehkä verhottu joidenkin "järkiargumenttien" peittoon. Tyyliin: "Myynti ei ole ihan sata kertaa normaalin." Kaikkein älyttömintä on keikkapaikkojen eristäminen muurilla. Tulevat mieleen kopiosuojatut levyt. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole varaa maksaa keikoista, eivät saa missän nimessä nauttia musiikistakaan. Ihan kuin ei olisi mitään väliä sillä, että maksavia asiakkaita riittää, eikä jaettu ilo vie keltään mitään pois.
13.7.05
kielistä
Minua on aina pidetty vähän outona, koska pidän ruotsin kielestä. Siitä on ollut minulle paljon iloa ja hyötyä. Tällä hetkellä jääkaappini ovessa lukee jääkaappirunoudella: "Jag bör bjuda Jesus till middag". Se on huonoa ruotsia ja tarkoittaa, että minun pitäisi kutsua Jeesus päivälliselle. Siitä voi yrittää löytää syvempiä merkityksiä, jos tahtoo, ja kertoa minullekin. On ruotsi tarjonnut minulle paljon muutakin.
Ruotsissa erittäin suosittu koomikko ja kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut mahtavia teoksia, joista suosikkini Ett ufo gör entré on suomennettukin (Kummajainen astuu kehiin, ellen väärin muista). Kun luin koulukiusaamisesta ja käsittämättömästä ujoudesta kertovan Ufon, tuntui kuin valtava muuri sisälläni olisi murtunut. Joku oli käsittänyt, millaisten asioiden kanssa minä olen taistellut lapsesta asti - ja etenkin pieniltä näyttävien asioiden valtavan merkityksen. Jos en osaisi ruotsia, Gardell olisi varmaan jäänyt kokematta. Hänen muita kirjojaan ei valitettavasti ole käännetty suomeksi.
Kaikkein parasta kielitaidossa on aina se, että sen ansiosta voi luoda kontakteja ihmisiin. Etenkin ruotsalaiset ovat aina mielissään, kun huomaavat minun puhuvan kieltään. Suomenruotsalaiset puhuvat yleensä suomea, vaikka minä tahtoisin toisin. Tottakai ruotsalaisetkin puhuvat englantia, mutta on silti kivaa, että voi puhua heidän kieltään.
On ehkä naiivia väittää, että jonkin kielen osaaminen vähentää ennakkoluuloja. Rasistikin voi osata ties kuinka montaa kieltä, juuri niitä, joita hänen sortamansa ihmiset puhuvat. Mutta minulle kielten opiskeluun liittyy tietynlainen päätös: minä haluan päästä lähemmäs noita ihmisiä. On kamalaa, ettei kaikkia kieliä voi millään opetella, vaikka olisi kivaa, jos pystyisi kommunikoimaan kaikkien kanssa heidän omalla kielellään.
Pidän kielten osaamisesta myös siksi, että muiden kielien kautta oppii jotain omasta kielestään. Esimerkiksi rakkaassa ruotsissani asioita ei jätetä sinne, vaan siellä. Tällaiset pienet asiat piristävät päivää aika kivasti.
Jos kuitenkin kysytään EU:n kielipolitiikasta, olen kerettiläinen. Minun mielestäni unionilla voisi olla yksi valtakieli, jota kaikki sen virkamiehet ja luottamushenkilöt käyttäisivät, ehkäpä englanti. Tai sitten jokaiselle EU:n kansalaiselle (kuka on EU:n kansalainen, on hyvä kysymys) pitäisi opettaa tietty määrä kieliä niin, että me kaikki osaisimme useamman kuin yhden vieraan kielen. Tällöin esimerkiksi ranskalaisten, saksalaisten ja brittien nenään ei ehkä tarttuisi niin suuri herne. Tärkeät paperit pitäisi tietenkin silti kääntää kaikille unionin virallisille kielille, koska omalla kielellään asiat ymmärtää lopulta aina paremmin. Se on aitoa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä.
Vaikka suuren ja mahtavan neuvostoliiton kielipolitiikka oli pakottamista ja siis täysin väärin, en voinut olla iloitsematta sen tuloksista Keski-Aasian vammaisten naisten järjestöjen verkostoprojektin käynnistämisseminaarissa Kazakstanissa toukokuussa. Kazakstanin, Kirgisian, Turkmenistanin, Usbekistanin ja Tadzikistanin edustajat puhuivat keskenään sujuvaa venäjää, eikä haitannut ollenkaan, että heidän kansalliset kielensä olivat osin todella erilaisia. EU:n kielipolitiikan ei tarvitse perustua pakottamiseen ja omien kielten kieltämiseen (eli salailemiseen), vaan ihan terveeseen järkeen. Helpottaa ihmisten kanssakäymistä ja liikkuvuutta ja siksi unionin toimintaa, jos kaikki puhuvat samaa kieltä. Jos ihmiset haluavat - ja mikseivät halua - pitää oman kielensä elossa, se voi tietenkin tapahtua paikallistasolla. Ei ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi töissä ja kotona puhutaan eri kieliä.
Nu lever sommaren.
Ruotsissa erittäin suosittu koomikko ja kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut mahtavia teoksia, joista suosikkini Ett ufo gör entré on suomennettukin (Kummajainen astuu kehiin, ellen väärin muista). Kun luin koulukiusaamisesta ja käsittämättömästä ujoudesta kertovan Ufon, tuntui kuin valtava muuri sisälläni olisi murtunut. Joku oli käsittänyt, millaisten asioiden kanssa minä olen taistellut lapsesta asti - ja etenkin pieniltä näyttävien asioiden valtavan merkityksen. Jos en osaisi ruotsia, Gardell olisi varmaan jäänyt kokematta. Hänen muita kirjojaan ei valitettavasti ole käännetty suomeksi.
Kaikkein parasta kielitaidossa on aina se, että sen ansiosta voi luoda kontakteja ihmisiin. Etenkin ruotsalaiset ovat aina mielissään, kun huomaavat minun puhuvan kieltään. Suomenruotsalaiset puhuvat yleensä suomea, vaikka minä tahtoisin toisin. Tottakai ruotsalaisetkin puhuvat englantia, mutta on silti kivaa, että voi puhua heidän kieltään.
On ehkä naiivia väittää, että jonkin kielen osaaminen vähentää ennakkoluuloja. Rasistikin voi osata ties kuinka montaa kieltä, juuri niitä, joita hänen sortamansa ihmiset puhuvat. Mutta minulle kielten opiskeluun liittyy tietynlainen päätös: minä haluan päästä lähemmäs noita ihmisiä. On kamalaa, ettei kaikkia kieliä voi millään opetella, vaikka olisi kivaa, jos pystyisi kommunikoimaan kaikkien kanssa heidän omalla kielellään.
Pidän kielten osaamisesta myös siksi, että muiden kielien kautta oppii jotain omasta kielestään. Esimerkiksi rakkaassa ruotsissani asioita ei jätetä sinne, vaan siellä. Tällaiset pienet asiat piristävät päivää aika kivasti.
Jos kuitenkin kysytään EU:n kielipolitiikasta, olen kerettiläinen. Minun mielestäni unionilla voisi olla yksi valtakieli, jota kaikki sen virkamiehet ja luottamushenkilöt käyttäisivät, ehkäpä englanti. Tai sitten jokaiselle EU:n kansalaiselle (kuka on EU:n kansalainen, on hyvä kysymys) pitäisi opettaa tietty määrä kieliä niin, että me kaikki osaisimme useamman kuin yhden vieraan kielen. Tällöin esimerkiksi ranskalaisten, saksalaisten ja brittien nenään ei ehkä tarttuisi niin suuri herne. Tärkeät paperit pitäisi tietenkin silti kääntää kaikille unionin virallisille kielille, koska omalla kielellään asiat ymmärtää lopulta aina paremmin. Se on aitoa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä.
Vaikka suuren ja mahtavan neuvostoliiton kielipolitiikka oli pakottamista ja siis täysin väärin, en voinut olla iloitsematta sen tuloksista Keski-Aasian vammaisten naisten järjestöjen verkostoprojektin käynnistämisseminaarissa Kazakstanissa toukokuussa. Kazakstanin, Kirgisian, Turkmenistanin, Usbekistanin ja Tadzikistanin edustajat puhuivat keskenään sujuvaa venäjää, eikä haitannut ollenkaan, että heidän kansalliset kielensä olivat osin todella erilaisia. EU:n kielipolitiikan ei tarvitse perustua pakottamiseen ja omien kielten kieltämiseen (eli salailemiseen), vaan ihan terveeseen järkeen. Helpottaa ihmisten kanssakäymistä ja liikkuvuutta ja siksi unionin toimintaa, jos kaikki puhuvat samaa kieltä. Jos ihmiset haluavat - ja mikseivät halua - pitää oman kielensä elossa, se voi tietenkin tapahtua paikallistasolla. Ei ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi töissä ja kotona puhutaan eri kieliä.
Nu lever sommaren.
11.7.05
perustuslaista, mutta lopulta kansanäänestyksistä
Lilliputtivaltio Luxemburg hyväksyi kansanäänestyksessä EU:n perustuslain. Uutisissa kerrottiin, että samalla kansan luottamuksen sai pääministeri, joka oli luvannut erota kielteisen äänestystuloksen sattuessa. On tietenkin kaunista, että maan johtava poliitikko asettuu noin vahvasti perustuslain taakse, mutta sisäpolitiikkaa ei saisi kytkeä perustuslakiäänestyksiin. Luxemburg ei ole yksin - kaikkien muidenkin maiden johtajat ovat tehneet saman. Oikeastaan 13 kansanäänestystä on siis päätynyt kannattamaan oman maansa vallanpitäjiä ja kaksi vastustamaan omiaan.
Kannatan edelleen kansanäänestysten lisäämistä. Kansalaisilla täytyy olla oikeus tuoda mielipiteensä esiin suoraan. Tottakai kansanäänestysten aikaan levitetään valheellista propagandaa, mutta levitetään oikeaa tietoakin. Kaikkein tärkeintä on, että kansanäänestys nostaa asiat julkiseen keskusteluun. Niistä tulee yhtä lailla kahvipöytien kuin massamedian puheenaiheita. Eikä siinä mitään, vaikka kaikki eivät käyttäisi äänioikeuttaan. Olennaista on mahdollisuus siihen. Suomalaista lakia kansanäänestyksistä pitää viilata niin, että kansanäänestystulokselle ei voi viitata edes periaatteessa kintaalla, vaan se sitoo eduskuntaa ja hallitusta. Nythän tässä maassa voi järjestää vain neuvoa antavia kansanäänestyksiä, mikä tarkoittaa merkittävää demokratiavajetta.
EU:n perustuslaista ei pitäisi äänestää tällä lailla maakohtaisesti, vaan unioninlaajuisesti. Kysymys on sopimuksesta, joka on sama kaikille. Koko unionille yhteinen äänestys tarkoittaisi muun muassa sitä, että keskustelua käytäisiin kaikissa jäsenmaissa yhtä aikaa. Keskustelun olisi helppo levitä niin, että sitä käytäisiin yli rajojen. Kansallisvaltioiden rajat ovat niin pahasti EU:n tarjoamien sosiaalisten ja kulttuuristen mahdollisuuksien tiellä, että ne olisi korkea aika kaataa. Ensimmäinen EU:n laajuinen kansanäänestys olisi konkreettinen ja toimiva tapa aloittaa.
Kannatan edelleen kansanäänestysten lisäämistä. Kansalaisilla täytyy olla oikeus tuoda mielipiteensä esiin suoraan. Tottakai kansanäänestysten aikaan levitetään valheellista propagandaa, mutta levitetään oikeaa tietoakin. Kaikkein tärkeintä on, että kansanäänestys nostaa asiat julkiseen keskusteluun. Niistä tulee yhtä lailla kahvipöytien kuin massamedian puheenaiheita. Eikä siinä mitään, vaikka kaikki eivät käyttäisi äänioikeuttaan. Olennaista on mahdollisuus siihen. Suomalaista lakia kansanäänestyksistä pitää viilata niin, että kansanäänestystulokselle ei voi viitata edes periaatteessa kintaalla, vaan se sitoo eduskuntaa ja hallitusta. Nythän tässä maassa voi järjestää vain neuvoa antavia kansanäänestyksiä, mikä tarkoittaa merkittävää demokratiavajetta.
EU:n perustuslaista ei pitäisi äänestää tällä lailla maakohtaisesti, vaan unioninlaajuisesti. Kysymys on sopimuksesta, joka on sama kaikille. Koko unionille yhteinen äänestys tarkoittaisi muun muassa sitä, että keskustelua käytäisiin kaikissa jäsenmaissa yhtä aikaa. Keskustelun olisi helppo levitä niin, että sitä käytäisiin yli rajojen. Kansallisvaltioiden rajat ovat niin pahasti EU:n tarjoamien sosiaalisten ja kulttuuristen mahdollisuuksien tiellä, että ne olisi korkea aika kaataa. Ensimmäinen EU:n laajuinen kansanäänestys olisi konkreettinen ja toimiva tapa aloittaa.
10.7.05
ihan homona
Tiia Aarnipuu piti äsken ehkä vuoden mahtavimman puheen Setan Pridessa Tullintorin aukiolla. Sateenkaariväen oikeuksien eteen on tehtävä vielä rutosti töitä. Esimerkiksi tänä kesänä Krakovan pormestari kielsi Pride-tapahtuman, mutta salli marssin normaaliuden eli heterouden puolesta. Vaikka Suomessa ollaan muka edistyksellisiä, intersukupuolisten lasten sukupuolielimet leikataan niin, että hän on yleensä tyttö, eikä sellainen leikkaus ole ollenkaan riskitön.
Miksi ihmisen täytyy olla joko mies tai nainen? Koska yhteiskunta olettaa, että kaikki ovat. Esimerkiksi Suomen etunimilaki sanoo, että tytölle annetaan tytön nimi ja pojalle pojan. Mitä, jos sukupuoli on epäselvä? Aiheesta on vaiettu kauan, mutta onneksi tunnelin päässä näkyy jonkun verran valoa. Ainakin yksi lastenkirurgi on ilmoittanut, ettei enää leikkaa intersukupuolisena syntyneitä vauvoja. Lisäksi eräs intersukupuoliaktivisti on jo jonkin aikaa kouluttanut ammattilaisia tiedostamaan ongelmat. Tietoa tarvitaan silti paljon lisää. Koska intersukupuolinen lapsi voi syntyä kenelle tahansa, asiaa pitäisi tuoda esiin yleisessä mediassa, ei vain ammativäestölle.
Priden tunnelma oli loistava. Sateenkaarikulttuuri musiikkeineen, ikoneineen ja pukeutumistyyleineen tuntuu minusta välillä oudolta - miksi omaa erikoisuuttaan pitää korostaa menemällä toiseen muottiin? Joo joo, ryhmän tuki helpottaa ja niin edelleen. Jos minulta kysytään, Priden arvo on ennen kaikkea yhteiskunnallinen. Se muistuttaa vähemmistön olemassaolosta myönteisellä tavalla. Kun on hyvä meininki, sateenkaariväki ei tunnu enää uhkalta.
Miksi ihmisen täytyy olla joko mies tai nainen? Koska yhteiskunta olettaa, että kaikki ovat. Esimerkiksi Suomen etunimilaki sanoo, että tytölle annetaan tytön nimi ja pojalle pojan. Mitä, jos sukupuoli on epäselvä? Aiheesta on vaiettu kauan, mutta onneksi tunnelin päässä näkyy jonkun verran valoa. Ainakin yksi lastenkirurgi on ilmoittanut, ettei enää leikkaa intersukupuolisena syntyneitä vauvoja. Lisäksi eräs intersukupuoliaktivisti on jo jonkin aikaa kouluttanut ammattilaisia tiedostamaan ongelmat. Tietoa tarvitaan silti paljon lisää. Koska intersukupuolinen lapsi voi syntyä kenelle tahansa, asiaa pitäisi tuoda esiin yleisessä mediassa, ei vain ammativäestölle.
Priden tunnelma oli loistava. Sateenkaarikulttuuri musiikkeineen, ikoneineen ja pukeutumistyyleineen tuntuu minusta välillä oudolta - miksi omaa erikoisuuttaan pitää korostaa menemällä toiseen muottiin? Joo joo, ryhmän tuki helpottaa ja niin edelleen. Jos minulta kysytään, Priden arvo on ennen kaikkea yhteiskunnallinen. Se muistuttaa vähemmistön olemassaolosta myönteisellä tavalla. Kun on hyvä meininki, sateenkaariväki ei tunnu enää uhkalta.
8.7.05
patenteista
Euroopan parlamentti kaatoi ohjelmistopatenttidirektiivin oliko se nyt toissa päivänä. Ilmeisesti Neuvosto on luvannut, ettei tuo enää uutta esitystä kehiin. Uutinen on iloinen sisältönsä puolesta, mutta myös siksi, että se osoittaa, ettei Parlamentti ole ihan niin hampaaton kuin on väitetty.
On yllättävää, että konservatiivienemmistöinen parlamentti teki näinkin oikeamielisen ratkaisun. Jo pidemmän aikaa keskustelua seuratessa on toki tullut mieleen, kuka oikeasti kannattaa ohjelmistopatentteja. Alan asiantuntijat vastustavat niitä järjestelmällisesti, samoin kansalaisten oikeuksista huolestuneet aktivistit ja tavalliset nörtit. Patentteja puolustavat ilmeisesti lähinnä suuryhtiöt dollarien kuvat silmissään. Vähäisellä järjelläni en oikein tajua niitäkään. Eikö rahan tulo lopu suhteellisen nopeasti, jos kaikki mahdollinen patentoidaan? Jokaisen tiedonhipun patentoiminen estää kehityksen, jota tapahtuu koko ajan, kun nörtit säätävät koneitaan. Onneksi sentään eurokansanedustajat tajusivat sen. Neuvoston itsepintainen yritys viedä patentit läpi kertoo jotain sen alistumisesta liike-elämälle. Komissiokin on tässä kohdassa kaikkea muuta kuin viaton.
Tiedon patentointi on ongelmallista muutenkin. Nälänhätä ei vähene yhtään sillä, että elintärkeiden kasvien siemeniä patentoidaan. Tieteellinen tutkimus perustuu aiempiin tutkimuksiin, mutta patentoitua tutkimustulosta ei saa käyttää ennen kuin patentti vanhenee. Joku raja suuryhtiöiden ahneudelle!
Lisää tietoa tietokonealan patenteista saa Effin muutenkin mielenkiintoisilta sivuilta. Yleensä patenteista kiinnostuneen kannattaa lukea Vandana Shivan kirja Voiko tietoa omistaa?
On yllättävää, että konservatiivienemmistöinen parlamentti teki näinkin oikeamielisen ratkaisun. Jo pidemmän aikaa keskustelua seuratessa on toki tullut mieleen, kuka oikeasti kannattaa ohjelmistopatentteja. Alan asiantuntijat vastustavat niitä järjestelmällisesti, samoin kansalaisten oikeuksista huolestuneet aktivistit ja tavalliset nörtit. Patentteja puolustavat ilmeisesti lähinnä suuryhtiöt dollarien kuvat silmissään. Vähäisellä järjelläni en oikein tajua niitäkään. Eikö rahan tulo lopu suhteellisen nopeasti, jos kaikki mahdollinen patentoidaan? Jokaisen tiedonhipun patentoiminen estää kehityksen, jota tapahtuu koko ajan, kun nörtit säätävät koneitaan. Onneksi sentään eurokansanedustajat tajusivat sen. Neuvoston itsepintainen yritys viedä patentit läpi kertoo jotain sen alistumisesta liike-elämälle. Komissiokin on tässä kohdassa kaikkea muuta kuin viaton.
Tiedon patentointi on ongelmallista muutenkin. Nälänhätä ei vähene yhtään sillä, että elintärkeiden kasvien siemeniä patentoidaan. Tieteellinen tutkimus perustuu aiempiin tutkimuksiin, mutta patentoitua tutkimustulosta ei saa käyttää ennen kuin patentti vanhenee. Joku raja suuryhtiöiden ahneudelle!
Lisää tietoa tietokonealan patenteista saa Effin muutenkin mielenkiintoisilta sivuilta. Yleensä patenteista kiinnostuneen kannattaa lukea Vandana Shivan kirja Voiko tietoa omistaa?
uskonpuute
Olin eilen katsomassa, kun tamperelainen ryhmä tiibetiläisittäin suuntautuneita buddhalaisia istuttivat puun Dalai Laman 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Tilaisuus oli pienimuotoinen ja kaunis. Muistin elävästi, miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa jossain mormonien tilaisuudessa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja minä kauhusta kankeana, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten pitäisi käyttäytyä.
Minun mielestäni kaikki uskonnot ovat samaa settiä, vähän erilaisilla korostuksilla ja kuorrutuksilla. On hyvä, että on paljon vaihtoehtoja, joista kukin voi löytää omansa. Jokaisen ihmisen on tulkittava uskonto itselleen ymmärrettäväksi, joten samaakin uskoa tunnustavilta voi saada erilaisen käsityksen uskonnon sisällöstä ja merkityksestä. Pyhät kirjoitukset ovat melkein missä tahansa uskonnossa niin runsaat ja vaikeaselkoiset, että niitä ei sinällään voi noudattaa kirjaimellisesti. Teologiset tutkimuksetkin osoittavat, että ainakin suurimpien uskontojen päälinjat ovat samanlaisia: käsketään palvella jumalaa ja olla hyvä muille ihmisille. Mikään pyhä kirja ei kehota sotaan, vaan rauhaan. Olen itse perehtynyt lähinnä kristillisiin oppeihin, jonkin verran myös islamilaisiin, tiibetiläisiin ja taolaisiin. Olen niistä syvästi kiinnostunut, erityisesti niiden merkityksestä yksittäisille ihmisille. Välillä olen jopa kateellinen ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa niitä ohjeita, joita heidän vakaumuksensa tarjoaa. Perustelu "koska se on Jumalan tahto" toimii aina. Mitä siihen voi sanoa vastaan?
Joskus poden syyllisyyttä, kun tunnen suhtautuvani uskonnollisiin ystäviini kuin vähän hölmöihin. Välillä he odottavat minulta vastauksia, joita voi antaa vain joku itsekin uskova. Sellainen minä en missään tapauksessa ole, enkä väitäkään niin. Mormonien kielellä: minulla ei ole todistusta. Ehkä siihen tarvitaan sydäntä, eikä minun sydämeni ole virittynyt tarpeeksi herkäksi. Mutta voi luoja, kuinka minä nautin uskonnollisista keskusteluista! Politiikassa harvemmin puhutaan hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, elämän tarkoituksesta, kuolemasta ja niin edelleen. Tapaluterilaisen lapsuuden ja puolimormoninuoruuden jälkeen on ollut hämmentävää tutustua uskontoihin, joihin liittyy koristeellisia seremonioita, pyhiä esineitä (minullakin on buddhapatsas, ikoneita ja rukousnauha) - mystiikkaa. Mutta minusta ei ole uskonnolliseksi, joten kommenttini kuulostavat jäisen analyyttisiltä: "Tuollaisia ajatuksiahan on Raamatussakin." tai "Joo, onhan se mahtavaa, että sä saat siitä jotain." Ja miten voisin puolustautua? En mitenkään.
Minun mielestäni kaikki uskonnot ovat samaa settiä, vähän erilaisilla korostuksilla ja kuorrutuksilla. On hyvä, että on paljon vaihtoehtoja, joista kukin voi löytää omansa. Jokaisen ihmisen on tulkittava uskonto itselleen ymmärrettäväksi, joten samaakin uskoa tunnustavilta voi saada erilaisen käsityksen uskonnon sisällöstä ja merkityksestä. Pyhät kirjoitukset ovat melkein missä tahansa uskonnossa niin runsaat ja vaikeaselkoiset, että niitä ei sinällään voi noudattaa kirjaimellisesti. Teologiset tutkimuksetkin osoittavat, että ainakin suurimpien uskontojen päälinjat ovat samanlaisia: käsketään palvella jumalaa ja olla hyvä muille ihmisille. Mikään pyhä kirja ei kehota sotaan, vaan rauhaan. Olen itse perehtynyt lähinnä kristillisiin oppeihin, jonkin verran myös islamilaisiin, tiibetiläisiin ja taolaisiin. Olen niistä syvästi kiinnostunut, erityisesti niiden merkityksestä yksittäisille ihmisille. Välillä olen jopa kateellinen ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa niitä ohjeita, joita heidän vakaumuksensa tarjoaa. Perustelu "koska se on Jumalan tahto" toimii aina. Mitä siihen voi sanoa vastaan?
Joskus poden syyllisyyttä, kun tunnen suhtautuvani uskonnollisiin ystäviini kuin vähän hölmöihin. Välillä he odottavat minulta vastauksia, joita voi antaa vain joku itsekin uskova. Sellainen minä en missään tapauksessa ole, enkä väitäkään niin. Mormonien kielellä: minulla ei ole todistusta. Ehkä siihen tarvitaan sydäntä, eikä minun sydämeni ole virittynyt tarpeeksi herkäksi. Mutta voi luoja, kuinka minä nautin uskonnollisista keskusteluista! Politiikassa harvemmin puhutaan hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, elämän tarkoituksesta, kuolemasta ja niin edelleen. Tapaluterilaisen lapsuuden ja puolimormoninuoruuden jälkeen on ollut hämmentävää tutustua uskontoihin, joihin liittyy koristeellisia seremonioita, pyhiä esineitä (minullakin on buddhapatsas, ikoneita ja rukousnauha) - mystiikkaa. Mutta minusta ei ole uskonnolliseksi, joten kommenttini kuulostavat jäisen analyyttisiltä: "Tuollaisia ajatuksiahan on Raamatussakin." tai "Joo, onhan se mahtavaa, että sä saat siitä jotain." Ja miten voisin puolustautua? En mitenkään.
6.7.05
henkilökohtaisempaa
Välillä on tällaisia kausia. Itkettää melkein koko ajan, eikä sille ole oikeastaan mitään syytä. Joskus se johtuu puutostiloista, mutta tällä kertaa niitä ei ole. Täytyy myöntää, että on murheita, mutta ei niin paljon, että ne riittäisivät itkettämään viikon. Tuntuu vaan liian vahvasti siltä, että kukaan ei pidä minusta, kaikkein vähiten.
Olisi hienoa, jos olisi sellainen ystävä, jolle voisi soittaa milloin tahansa ja tilata pitämään sylissä. Minun muuten niin loistavissa ystävissäni on se vika, että heillä yleensä sattuu olemaan muuta puuhaa tai jopa matkaeste, kun minua itkettää. On kyllä niitä, joille voi itkeä internetin tai puhelimen välityksellä, mutta eihän se tietenkään ole sama.
En tunne itseäni enää vähemmän vahvaksi näinä kausina. Ennen ajattelin, että tämä on nyt se, mikä näyttää todellisen, heikon minäni. Sitten tajusin, että tällaiset ei niin miellyttävät kaudet ovat vain yksi osa minua. En ole vielä täysin selvillä, miksi niitä tarvitaan, mutta pakko niistä on loppupeleissä olla jotain hyötyäkin. Itsensä kanssa täytyy osata pärjätä sekä ilossa että surussa, se on ainakin hyvä opetella.
Mielenkiintoinen kysymys, jota olen pohtinut viime aikoina Kauniisti hymyilevän kanssa, on, voiko aidosti onnellinen ihminen olla joskus allapäin. Minun mielestäni voi. Sisäinen rauha, siis perimmäinen onnellisuus, ei tarkoita, että olisi jotain muuta kuin on. Minä esimerkiksi olen syvästi onnellinen varmaan juuri intensiivisten tunteideni ansiosta. Kun yritin rauhoittua, hillitä niitä, olin ainoastaan jatkuvasti ahdistunut, enkä voinut puhua siitä kellekään. Onnellisuuden ansiosta myös nämä synkät kaudet ovat vähän helpompia, ainakin ne kestävät vähemmän. Onnellisenakin voin kertoa ahdistuksestani muille, mikä jostain syystä helpottaa. Olen onnellinen ehkä siksikin, että minun ei tarvitse vakuutella, että pärjään, vaikka oikeasti en pärjää. Se olisi valehtelemista, ja se tekee minusta vain onnettoman. Enkä tällä tarkoita, etten tahtoisi niistä kokonaan eroon. Kunhan se ei tapahdu niin, että tukahdutan itseni, annan ne pois vaikka tällä sekunnilla.
Tästä blogista piti tulla ihan asiallinen yleisen tason pohdintablogi, mutta sen taso romahti tällaiseen itsesääliin alle viikossa. Mutta aina ei jaksa...
Olisi hienoa, jos olisi sellainen ystävä, jolle voisi soittaa milloin tahansa ja tilata pitämään sylissä. Minun muuten niin loistavissa ystävissäni on se vika, että heillä yleensä sattuu olemaan muuta puuhaa tai jopa matkaeste, kun minua itkettää. On kyllä niitä, joille voi itkeä internetin tai puhelimen välityksellä, mutta eihän se tietenkään ole sama.
En tunne itseäni enää vähemmän vahvaksi näinä kausina. Ennen ajattelin, että tämä on nyt se, mikä näyttää todellisen, heikon minäni. Sitten tajusin, että tällaiset ei niin miellyttävät kaudet ovat vain yksi osa minua. En ole vielä täysin selvillä, miksi niitä tarvitaan, mutta pakko niistä on loppupeleissä olla jotain hyötyäkin. Itsensä kanssa täytyy osata pärjätä sekä ilossa että surussa, se on ainakin hyvä opetella.
Mielenkiintoinen kysymys, jota olen pohtinut viime aikoina Kauniisti hymyilevän kanssa, on, voiko aidosti onnellinen ihminen olla joskus allapäin. Minun mielestäni voi. Sisäinen rauha, siis perimmäinen onnellisuus, ei tarkoita, että olisi jotain muuta kuin on. Minä esimerkiksi olen syvästi onnellinen varmaan juuri intensiivisten tunteideni ansiosta. Kun yritin rauhoittua, hillitä niitä, olin ainoastaan jatkuvasti ahdistunut, enkä voinut puhua siitä kellekään. Onnellisuuden ansiosta myös nämä synkät kaudet ovat vähän helpompia, ainakin ne kestävät vähemmän. Onnellisenakin voin kertoa ahdistuksestani muille, mikä jostain syystä helpottaa. Olen onnellinen ehkä siksikin, että minun ei tarvitse vakuutella, että pärjään, vaikka oikeasti en pärjää. Se olisi valehtelemista, ja se tekee minusta vain onnettoman. Enkä tällä tarkoita, etten tahtoisi niistä kokonaan eroon. Kunhan se ei tapahdu niin, että tukahdutan itseni, annan ne pois vaikka tällä sekunnilla.
Tästä blogista piti tulla ihan asiallinen yleisen tason pohdintablogi, mutta sen taso romahti tällaiseen itsesääliin alle viikossa. Mutta aina ei jaksa...
5.7.05
inkluusio
Tämä liittyy vähän eiliseen, mutta se on ymmärrettävä, koska mietin tätä asiaa aika paljon.
Kun puhutaan jonkin syrjityn vähemmistön kohtelusta yhteiskunnassa, keskustelussa vilisee yleensä sana integraatio, joka tarkoittaa sopeuttamista. Vähemmistön edustajasta, esimerkiksi maahanmuuttajasta, pitää integraatioajattelun mukaan tehdä tavallinen kansalainen, jonka erottaa muista vain ulkonäkö, mieluiten ei sekään. Integroitu maahanmuuttaja voi saavuttaa yhteiskunnassa jotain, koska on menettänyt kaiken, mikä muistuttaa hänen omasta kulttuuristaan.
Olen löytänyt uuden termin, johon olen hullaantunut ihan täysin. Inkluusio tarkoittaa, että ihminen otetaan yhteiskunnan jäseneksi sellaisena kuin hän on. Siis ollaan iloisia, että maailmassa on erilaisia ihmisiä. Inkluusiossa ihmisen ei tarvitse tukahduttaa omaa itseään ollakseen yhdenvertainen yhteiskunnan jäsen. Vammaisen ihmisen ei tarvitse hävetä apuvälineitään, eikä maahanmuuttajan aksenttiaan. Kun vaihdetaan integraatio inkluusioksi, muuttuu kokonainen asenne - ja se on paljon. Pallo heitetään yhteiskunnalle. Sen on muuttuttava, ei yksilön. Yksilön ei tarvitse tulla yhteiskunnan jäseneksi erikseen, vaan hän on sitä heti.
Olen huomannut, että integraatiosta puhutaan välillä silloinkin, kun tarkoitetaan inkluusiota. Se ei haittaa ollenkaan, jos kerran päämäärä on sama. Uuden käsitteen ilo on kuitenkin aika suuri. Sen käyttäjä joutuu aina selittämään, mitä tarkoittaa, ja pakottaa kuulijansa ajattelemaan.
Ajattelemaan ei muuten Suomessa saa pakottaa, ei edes kehottaa. Animalian mainoksen kieltäminen osoitti sen taas.
Kun puhutaan jonkin syrjityn vähemmistön kohtelusta yhteiskunnassa, keskustelussa vilisee yleensä sana integraatio, joka tarkoittaa sopeuttamista. Vähemmistön edustajasta, esimerkiksi maahanmuuttajasta, pitää integraatioajattelun mukaan tehdä tavallinen kansalainen, jonka erottaa muista vain ulkonäkö, mieluiten ei sekään. Integroitu maahanmuuttaja voi saavuttaa yhteiskunnassa jotain, koska on menettänyt kaiken, mikä muistuttaa hänen omasta kulttuuristaan.
Olen löytänyt uuden termin, johon olen hullaantunut ihan täysin. Inkluusio tarkoittaa, että ihminen otetaan yhteiskunnan jäseneksi sellaisena kuin hän on. Siis ollaan iloisia, että maailmassa on erilaisia ihmisiä. Inkluusiossa ihmisen ei tarvitse tukahduttaa omaa itseään ollakseen yhdenvertainen yhteiskunnan jäsen. Vammaisen ihmisen ei tarvitse hävetä apuvälineitään, eikä maahanmuuttajan aksenttiaan. Kun vaihdetaan integraatio inkluusioksi, muuttuu kokonainen asenne - ja se on paljon. Pallo heitetään yhteiskunnalle. Sen on muuttuttava, ei yksilön. Yksilön ei tarvitse tulla yhteiskunnan jäseneksi erikseen, vaan hän on sitä heti.
Olen huomannut, että integraatiosta puhutaan välillä silloinkin, kun tarkoitetaan inkluusiota. Se ei haittaa ollenkaan, jos kerran päämäärä on sama. Uuden käsitteen ilo on kuitenkin aika suuri. Sen käyttäjä joutuu aina selittämään, mitä tarkoittaa, ja pakottaa kuulijansa ajattelemaan.
Ajattelemaan ei muuten Suomessa saa pakottaa, ei edes kehottaa. Animalian mainoksen kieltäminen osoitti sen taas.
4.7.05
normit
Hesari kertoi pari viikkoa sitten, että suomalaisia mielenterveyspotilaita kehotetaan näyttämään mahdollisimman normaaleilta. En ihmettele, sillä minua on yritetty saada näyttämään normaalilta koko ikäni. Olen vapautunut normeista vasta, kun olen ymmärtänyt, etten ikinä mahdu niihin.
Minun tapauksessani suurin hyvä oli lääkärien ja muun ympärilläni hyrräävän asiantuntijahenkilöstön mielestä pystyasento. Se onnistui minulta kyynärsauvojen kanssa suhteellisen tuskattomasti, jos ei tarvinnut seistä tai kävellä pitkään, kunnes tulin täyteen pituuteeni ja painooni. Jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella minua. Siis välttelen pystyasentoa, nykyään en suostu harrastamaan sitä ollenkaan. Eikä elämäni laatu ole kärsinyt ollenkaan, päinvastoin. Nyt minun ei tarvitse koko ajan pelätä kaatumista, etsiä seuraavaa tuolia ja jäädä jatkuvasti muista jälkeen. Niskat ovat kyllä jumissa, kuten sauva-aikanakin, mutta eri syistä. Eniten paheksuttiin konttaamista, joka on minun mielestäni maailman paras liikkumismuoto. Jopa "passivoiva" pyörätuoli oltiin valmis hyväksymään, kunhan en konttaisi. Kaiken pystyasentopropagandan ydin tuntuu olevan, että pystyasennossa on normaalimpi. Mutta kun ei minun kävelyni on yhtä kärsimystä. Ei sitä voi ollenkaan verrata siihen vapaaseen, rentoon jalkojen siirtelyyn, jota ihmiset yleensä harrastavat. Sitäpaitsi jos käveleminen ja seisominen on niin jumalaista, miksi joka paikassa on tuoleja?
Normit ovat ihmisten keksimiä. Niillä saattaa olla paikkansa tieteessä tai kahvipöytäkeskustelussa. Mutta suurin osa ihmisistä ei mahdu normeihin, jotkut mahtuvat enemmän kuin toiset. Jos normien olemassaolo johtaa automaattisesti siihen, että kaikilta vaaditaan niihin mahtumista, lopputulos on yleensä jonkinlainen sorto. Yhdet sanovat, miten toiset saavat olla ja elää. Jos saavat. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten normiin mahtumattomuus vaikuttaa - hyvässä tai pahassa. Sen asian on pikku hiljaa aika muuttua.
Minun tapauksessani suurin hyvä oli lääkärien ja muun ympärilläni hyrräävän asiantuntijahenkilöstön mielestä pystyasento. Se onnistui minulta kyynärsauvojen kanssa suhteellisen tuskattomasti, jos ei tarvinnut seistä tai kävellä pitkään, kunnes tulin täyteen pituuteeni ja painooni. Jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella minua. Siis välttelen pystyasentoa, nykyään en suostu harrastamaan sitä ollenkaan. Eikä elämäni laatu ole kärsinyt ollenkaan, päinvastoin. Nyt minun ei tarvitse koko ajan pelätä kaatumista, etsiä seuraavaa tuolia ja jäädä jatkuvasti muista jälkeen. Niskat ovat kyllä jumissa, kuten sauva-aikanakin, mutta eri syistä. Eniten paheksuttiin konttaamista, joka on minun mielestäni maailman paras liikkumismuoto. Jopa "passivoiva" pyörätuoli oltiin valmis hyväksymään, kunhan en konttaisi. Kaiken pystyasentopropagandan ydin tuntuu olevan, että pystyasennossa on normaalimpi. Mutta kun ei minun kävelyni on yhtä kärsimystä. Ei sitä voi ollenkaan verrata siihen vapaaseen, rentoon jalkojen siirtelyyn, jota ihmiset yleensä harrastavat. Sitäpaitsi jos käveleminen ja seisominen on niin jumalaista, miksi joka paikassa on tuoleja?
Normit ovat ihmisten keksimiä. Niillä saattaa olla paikkansa tieteessä tai kahvipöytäkeskustelussa. Mutta suurin osa ihmisistä ei mahdu normeihin, jotkut mahtuvat enemmän kuin toiset. Jos normien olemassaolo johtaa automaattisesti siihen, että kaikilta vaaditaan niihin mahtumista, lopputulos on yleensä jonkinlainen sorto. Yhdet sanovat, miten toiset saavat olla ja elää. Jos saavat. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten normiin mahtumattomuus vaikuttaa - hyvässä tai pahassa. Sen asian on pikku hiljaa aika muuttua.
3.7.05
joutilaisuudesta ja veganismista
En muistanut, että joutilaisuus voi olla näin ihanaa. Sekin on tietysti suhteellista - aina on paljon kaikenlaista, mitä voisi tehdä. Mutta minä olen päättänyt olla jouten, kun siihen kerrankin on tilaisuus. Aikaisemmin joutilaisuus ahdisti minua ja ahdisti tämänkin kerran alussa. Ei voi väittää, ettei osa ahkeruudestani olisi aina johtunut siitä, että haluan unohtaa ikävät asiat. Enkä voi tuomita itseäni siitä. On ihan okei ajatella mieluummin hyvää kuin pahaa. Sitäpaitsi muistan mainiosti, että kyllästyn joutilaisuuteen aika äkkiä.
Olen vanhempieni luona vahtimassa kissaa, jota ei pahemmin näy. Katson televisiota pitkästä aikaa, eikä ainakaan vielä ole tullut sellainen olo, että haluaisin sellaisen kotiinikin. Eihän sieltä tule muuta kuin paskaa. Tai sitten en keskity tarpeeksi. Sekin voi olla - jotenkin keskittymiskykyni tuntuu kadonneen viime aikoina lopullisesti. Uskon, että se johtuu internetistä. Vastaukset löytyvät tosi helposti ja nopeasti, tärkein taito on valita paras linkki mahdollisimman lyhyellä vilauksella. Sitten ovat vielä Messenger ja IRC, jotka keskeyttävät usein. Ne ovat yhtä aikaa suuri kirous ja suuri siunaus, joka tapauksessa jotain paljon parempaa kuin televisio.
Olen ollut vegaani nyt reilut pari viikkoa. Oikeastaan nyt on menossa siirtymävaihe, jonka aikana syön kaiken epävegaanisen kaapeistani (paitsi ehkä pussikeitot, joihin olen kertakaikkisen kyllästynyt). Veganismi vaikuttaa paljon helpommalta kuin luulisi. Kaikkea, mitä tekee mieli, saa myös vegaanisena. Tottakai ruokailuja täytyy miettiä enemmän kuin ennen, mutta voisin kuvitella, että se vaikuttaa ainoastaan positiivisesti ruokavaliooni. Olen alkanut harrastaa terveellisiä eväitä, kun ennen elin epäterveellisillä, satunnaisilla sämpylöillä. Vegaaninen juusto on kyllä julmetun kallista, joten sitä en osta ainakaan ennen kuin kaikki Sveitsin-matkasta aiheutuvat kulut on maksettu.
Vaikeinta veganismissa ei ole ruoka. Tietoa siitä löytyy sekä painettuna että sähköisessä muodossa vaikka millä mitalla. Tuoteselosteiden lukeminen ei ole ollenkaan mahdoton tehtävä. Oli hyvä aloittaa näin kesällä - nyt on aikaa perehtyä, ja kun nämä jutut kerran oppii, niistä tulee tapa. Vaikealta tuntuu kaikki se muu: vaatteet, kosmetiikka, kynttilät... Onneksi olen lopettanut meikkaamisen, joten minun on huolehdittava enää shampoon, hoitoaineen, kasvorasvan ja vartalovoiteen vegaanisuudesta. Vaatteista ei oikein voi tietää, joten ei auta muu kuin päättää olla kuolematta, jos puuvillavaatteessa onkin jotain eläimestä tullutta. Oman veganismin rajojen määrittely on mielenkiintoista, koska itseltään on jatkuvasti kysyttävä, kuinka kunnollinen ihminen minä haluan olla. En missään tapauksessa voi olla ihan täysi vegaani, koska minulla on kissoja, jotka syövät lihaa. Sitäpaitsi täydellisellä vegaanilla ei olisi lemmikkieläimiä ollenkaan.
Vegaanina ajattelen joka tapauksessa ruokaa suhteettoman paljon. Ja mikä on olennaisempaa? Ei mikään. Minusta tämä on myönteinen suunta, koska ennen ajattelin ruoassa ainoastaan sen lihottavuutta. Ajattelen vieläkin, mutta on kai parempi ajatella sen lisäksi jotain muuta. Ruokaa pitäisi ajatella laajemminkin - sen turvallisuutta, terveellisyyttä ja ennen kaikkea reilumpaa jakamista. Tällä hetkellähän ongelma ei ole ruoan riittämättömyys, vaan se, että sitä heitetään roskiin. Ei varmaan ole vaikea arvata, mitä mieltä olen maailmasta, jossa niin sanottuja kaupan lakeja pidetään tärkeämpinä kuin nälkään kuolevia ihmisiä. Meille riittäisi vähempikin.
Olen vanhempieni luona vahtimassa kissaa, jota ei pahemmin näy. Katson televisiota pitkästä aikaa, eikä ainakaan vielä ole tullut sellainen olo, että haluaisin sellaisen kotiinikin. Eihän sieltä tule muuta kuin paskaa. Tai sitten en keskity tarpeeksi. Sekin voi olla - jotenkin keskittymiskykyni tuntuu kadonneen viime aikoina lopullisesti. Uskon, että se johtuu internetistä. Vastaukset löytyvät tosi helposti ja nopeasti, tärkein taito on valita paras linkki mahdollisimman lyhyellä vilauksella. Sitten ovat vielä Messenger ja IRC, jotka keskeyttävät usein. Ne ovat yhtä aikaa suuri kirous ja suuri siunaus, joka tapauksessa jotain paljon parempaa kuin televisio.
Olen ollut vegaani nyt reilut pari viikkoa. Oikeastaan nyt on menossa siirtymävaihe, jonka aikana syön kaiken epävegaanisen kaapeistani (paitsi ehkä pussikeitot, joihin olen kertakaikkisen kyllästynyt). Veganismi vaikuttaa paljon helpommalta kuin luulisi. Kaikkea, mitä tekee mieli, saa myös vegaanisena. Tottakai ruokailuja täytyy miettiä enemmän kuin ennen, mutta voisin kuvitella, että se vaikuttaa ainoastaan positiivisesti ruokavaliooni. Olen alkanut harrastaa terveellisiä eväitä, kun ennen elin epäterveellisillä, satunnaisilla sämpylöillä. Vegaaninen juusto on kyllä julmetun kallista, joten sitä en osta ainakaan ennen kuin kaikki Sveitsin-matkasta aiheutuvat kulut on maksettu.
Vaikeinta veganismissa ei ole ruoka. Tietoa siitä löytyy sekä painettuna että sähköisessä muodossa vaikka millä mitalla. Tuoteselosteiden lukeminen ei ole ollenkaan mahdoton tehtävä. Oli hyvä aloittaa näin kesällä - nyt on aikaa perehtyä, ja kun nämä jutut kerran oppii, niistä tulee tapa. Vaikealta tuntuu kaikki se muu: vaatteet, kosmetiikka, kynttilät... Onneksi olen lopettanut meikkaamisen, joten minun on huolehdittava enää shampoon, hoitoaineen, kasvorasvan ja vartalovoiteen vegaanisuudesta. Vaatteista ei oikein voi tietää, joten ei auta muu kuin päättää olla kuolematta, jos puuvillavaatteessa onkin jotain eläimestä tullutta. Oman veganismin rajojen määrittely on mielenkiintoista, koska itseltään on jatkuvasti kysyttävä, kuinka kunnollinen ihminen minä haluan olla. En missään tapauksessa voi olla ihan täysi vegaani, koska minulla on kissoja, jotka syövät lihaa. Sitäpaitsi täydellisellä vegaanilla ei olisi lemmikkieläimiä ollenkaan.
Vegaanina ajattelen joka tapauksessa ruokaa suhteettoman paljon. Ja mikä on olennaisempaa? Ei mikään. Minusta tämä on myönteinen suunta, koska ennen ajattelin ruoassa ainoastaan sen lihottavuutta. Ajattelen vieläkin, mutta on kai parempi ajatella sen lisäksi jotain muuta. Ruokaa pitäisi ajatella laajemminkin - sen turvallisuutta, terveellisyyttä ja ennen kaikkea reilumpaa jakamista. Tällä hetkellähän ongelma ei ole ruoan riittämättömyys, vaan se, että sitä heitetään roskiin. Ei varmaan ole vaikea arvata, mitä mieltä olen maailmasta, jossa niin sanottuja kaupan lakeja pidetään tärkeämpinä kuin nälkään kuolevia ihmisiä. Meille riittäisi vähempikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
